Et ole sisäänkirjautunut. Kirjaudu sisään tai rekisteröidy

Hiirenkorvanajan ja Viherlehden tuulia [1]

Siirry sivulle : Edellinen  1, 2, 3, 4, 5

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas  Viesti [Sivu 5 / 5]

101 Vs: Hiirenkorvanajan ja Viherlehden tuulia [1] lähetetty Pe Heinä 14, 2017 7:57 pm

ARA kompuroi samaisen puunrungon ohi jonka Käärmehäntä oli ylittänyt niin kauniin keveällä loikalla, olisipa hänkin yhtä hoikka ja vahvarakenteinen kuin hän! Tämä maasto ei ollut yhtään kuin hänen kotipeltojensa, se oli epätasaista ja täynnä esteitä joita hän kerkesi hädintuskin huomaamaan- käyriä puunjuuria, oksia, kuoppia, soisia lampia jotka yrittivät imaista hänen tassunsa kuin iilimato! Mutta häntä ei haitannut, hänen mielestään täällä näytti kauniilta. Kuuma ilma väreili puunoksien läpi kuin verho ohkeita hämähäkinseittejä, ja vehreinä kukkivat puunoksat nojautuivat maata kohti kuin tervehtiäkseen! Verrattuna hänen kotinsa polkuanturoita pureviin pellonsänkiin, pehmeä ja kostea sammal tuntui varpaiden välissä suorastaan taivaalliselta!
Siitä huolimatta, koti-ikävä sykki hänen rinnassaan kuin hänen sydämensä olisi halkaistu kahtia. Hän ei epäillyt päätöstään...ei vielä, ja jos häntä ei hyväksyttäisi klaaniin hänellä olisi aina paikka mihin palata. Hänen ei tarvitsisi huolehtia joutuvansa yksinäiseksi vaeltajaksi, joka kuolisi lumikasaan laihana ja nälkäisenä lehtikadon koittaessa, ja vaikka hän nyt jo ikävöi emoaan ja sisaruksiaan...haluaisiko hän palata takaisin? Elää loppuelämänsä lahonneessa, rappeutuneessa ladossa? Katsoa miten sen punainen väri putoaa kuin hilse ja lopulta haalistuu harmaaksi. Joku päivä hän tapaisi mukavan kollin, seurustelisi hetken aikaa kuin pulu ihastuksissaan ja pyöräyttäisi parit pennut. Kaipa hänen elämänsä olisi mukavaa…

Kahden kissan askeleet loiskuivat kosteassa maastossa ja Ara yritti keskittyä kuuntelemaan lintujen hiljaista viserrystä- jos hän olisi hyväksynyt miten väsynyt ja kuumissaan oli, saattaisi hän hyvinkin olla nyt kumossa ja yltäpäätä vanhan sammalveden löyhkässä. Ara nosti katseensa märistä tassuistaan Käärmehännän hiekansävyiseen turkkiin, pyöritellen tuon kysymystä mielessään kuin kuumaa kekälettä. Oliko emo koskaan maininnut olevansa jonkun kanssa läheinen? Varmasti oli, hän oli kertonut niin paljon tarinoita, ja olihan hänen perheensä Jokiklaanista-! ''Tuota…’’, hän jupisi mietteliäästi, yrittäen kaivaa jonkun nimeä muistojensa vanhasta hiekkakasasta, ''-hän puhui joskus...Raitakukasta, tai jotain sinne päin…’’.
Ara nyrpisti kuonoaan, Raitakukka? Ei kai kenenkään nimi olisi Raitakukka- sehän kuulosti ihan hiirenaivoiselta! Tosin klaanikissat nimesivät pentunsa oudosti, kuka antaisi jälkeläisensä nimeksi Pähkinäpentu tai jotain? Klaanitoverithan voisivat vaikka kutsua toista Pähkinäaivoksi! ''Raitakielo!’’, hän muisti kollin nimen kuin salama olisi valaissut hänen muistojensa hämäriä kolkkia, ''-hän oli varapäällikkönä silloin, kun emo oli vielä klaanissa- hän oli myös emon mestari, mutta en usko että hän haluaisi auttaa…’’. Emo kuitenkin jätti klaanin kertomatta kenellekkään, he varmasti luulivat että jotain todella pahaa oli sattunut hänelle...
Ara nyökkäsi kiitollisena Käärmehännälle, joka näytti suunnittelevan hienoista taukoa. Nuoren naaraan kieli karkasi hänen suustaan kuin käärme, ja raskaat läähätykset saivat hänet kuullostamaan koiralta. ''Anteeksi...en ole koskaan kulkenut tällaista maastoa ja...ja tämä turkki…’’, hän luimisti korviaan nolostuneena, hänen pitäisi yrittää olla reippaampi. Ainakaan hän ei ollut yhtä pullea kuin ne lihavat kotikisut, jotka kiusasivat hänen veljeään pari kuuta sitten- toivottavasti se mustavalkoinen veljenroikale tajuaisi nyt puolustaa itse itseään!

''Emohan lähti Jokiklaanista toisen klaanin parantajan kanssa…’’, Ara jupisi hiljaa, hänen häntänsä huiski ympärillä kasvavia viherkasveja, ''-jos totta puhutaan...jos olisin klaanin päällikkö en päästäisi minua liittymään’’. Miksi häntä yhtäkkiä hermostutti niin paljon? Hän oli ollut niin itsevarma lähtiessään emonsa luota! En minä halua olla jossain haisevassa ladossa koko elämääni...mutta miksi ihmeessä he ottaisivat minut Jokiklaanin? ''Tai siis...enhän minä ole koskaan ollut klaanikissa joten enhän minä tiedä mitään- mutta jos olisin enemmän niin kuin sinä niin ehkä minulla olisikin mahdollisuus!’’. Lopeta, ajattele positiivisesti, kuten aina teet! ''Mutta  minä voin oppia! Tiedän kaikki klaanien säännöt, osaan taistella jonkin verran ja oppisin varmasti helposti jos joku opettaisi- ja osaan käyttää yrttejä!'', hänesta tuntui heti paremmalta muistellessaan kuinka paljon hän osasikaan, ei kuka tahansa nuori latokissa olisi oppinut niin paljoa!

Näytä käyttäjän tiedot http://hurme.foorumini.com

102 Vs: Hiirenkorvanajan ja Viherlehden tuulia [1] lähetetty Pe Heinä 14, 2017 8:45 pm

JÄÄVIRTA heilautti korviaan veikeästi, sivuuttaen hänen takanaan sihisevän Syyslehden hiljaiset kiroukset. Tuo kilpikonnakuvioinen naaras oli aina ollut hänelle kuin sisko, ja hän saattaisi hyvinkin olla ainut naaraspuolinen kissa koko Varjoklaanissa joka säästyi hänen viekotteluiltaan. Ei sillä että kukaan muukaan ajattelisi hänen vikerryksistään sen kummempaa, monelle, suurimalle osalle se oli varmasti sama asia kuin nuori pentu joka oli ihastunut soturiin. Mitätöntä, ja jos hänet Tähtiklaani olisikin siunannut pennun ulkomuodolla sen voisi laskea melkein suloiseksi- nyt häntä pidettiin vain ärsyttävänä.
Jäävirta heilautti häntäänsä välinpitämättömästi, pitihän jonkun tässä synkässä metsässä pitää huolta että kaikki naarat tuntisivat itsensä viehättäviksi~. ''Auts-’’, hopeanvalkea kolli virnisti huvittuneesti Hämykukan piikittelylle, hän oli aina niin terävä, ''-ei siinä ole mitään hävettävää kultaseni, moni varmasti toivoisi voivansa nähdä kasvoni jopa unissaan~’’. Hän naurahti omille sanoilleen, ei sillä että ne olivat huvittaneet häntä vaan päinvastoin. Minä ainakin haluaisin nähdä unta itsestäni, kunpa lammet voisivat painovoimaa uhmaten killua puunrungoissa- voisin ihastella itseäni ja keskittyä klaanintehtäviin samaan aikaan! Kaksi kärpästä yhdellä iskulla!
Kuiva ja karkea sammal tuntui kuin piikeiltä hänen pehmeiden polkuanturoidensa alla, hänen pitäisi taas hieroa hunajaa ja yrttejä herkkiin tassuihinsa pitääkseen ne terveinä ja sileinä! Monet varmasti ajattelivat sen olevan naurettavaa, mutta jopa soturin tulisi pitää huolta itsestään! Jäävirta hymyili ja ihasteli lämpimässä auringonvalossa säihkyvää turkkiaan, hän oli varma että kuka tahansa huomaisi hänet jopa tämän synkän ja likaisen metsän syvyyksissä! Jos hän olisi kehunut itseään enemmän sanallakaan, hänen itsevarmuutensa olisi varmasti sokaissut hänen vierellään tassuttelevan Hämykukan.
Jäävirta heilautti häntäänsä mietteliäänä ja kallisti päätään nokimustan naaraan suuntaan, ''Rumemmat kissat?’’, hän hörähti ja nuolaisi tassuaan kuin hänen äskeinen lauseensa olisi liannut sen, ''-älähän nyt, minusta olette kaikki oikein sieviä- sinä etenkin~’’. Tietenkään hän ei valehdellut, hänen mielestään Hämykukan pikimusta turkki oli ilmiömäinen- jos hän pitäisi siitä yhtä hyvää huolta kuin Jäävirta omastaan hän olisi varmasti koko klaanin kaunein naaraskissa!
''Ei Ohdaketähti määräilisi minua kuin oppilasta, auringonvalo tekee hyvää turkille ja tiedän pari metsästyspaikkaa jossa on oikein valoisaa~’’, Jäävirta hekotteli itsekseen, tietäen hyvin ettei se ollut koko totuus. Saattoi olla, että eräällä kissalla oli ollut tassut pelissä, ja kenties tämä kissa oli kehottanut häntä poistumaan leiristä ja välttämään laiskottelua- mutta eihän hän laiskotellut! Turkin hoitaminen ja laiskottelu olivat kaksi aivan eri asiaa! ''Tiedätkö kultaseni, sinunkin kannattaisi ottaa hieman aurinkoa ja pestä turkkisi laventelivedellä- se saa karvat kiiltämään kuin tyynen lammenpinnan- ja tuoksut taivaalliselta sen jälkeen!’’, Jäävirta ylitti hivuttautua mahdollisimman huomaamattomasti lähemmäs, ''-ei sillä ettet jo tuoksuisi mukavalta~’’.

Näytä käyttäjän tiedot http://hurme.foorumini.com

103 Vs: Hiirenkorvanajan ja Viherlehden tuulia [1] lähetetty Ti Heinä 18, 2017 10:13 pm

Siniharmaa kolli naurahti Hiutaltanssin sanoille. Naaras puhui totta; Jokiklaanin päällikkö, Kuohutähti vapisi jokaisessa yhteisessä kokouksessa - kuin peläten, että jopa hänen omat klaanitoverit hyökkäisivät hänen kimppuunsa heti kun kolli avaisi suunsa puhuakseen. Asia oli salainen vitsi muiden klaanien keskuudessa, yksikään Jokiklaanilainen tai oman klaanin päällikkö - Kuohutähdestä puhumattakaan - ei saisi sitä kuulla.
"Tiedän, tiedän. Kiitos sanoistasi, Hiutaltanssi. Asioihin on kuitenkin usein sana mutta - niin on myös minullakin; Tahtoisin vain kovasti, että minulla olisi joku rinnallani, johon luottaa ja nojautua kun tuntuisi etten selviä tuosta tehtävästä" 'tuolla' Sumuvarjo tarkoitti varapäällikön tehtävää. Tietenkin kolli ymmärsi pärjäävänsä, mutta häntä huolestutti Mahlan suhtautuminen - ei, toimiminen sen jälkeen kun naaras saisi kuulla millaiseen asemaan Sumuvarjo oli laitettu. Mahla oli niitä kissoja, jotka manipuloisivat jok'ikistä kissaa iästä tai asemasta riippumatta saadakseen tahtonsa läpi. Asiasta ei kuitenkaan voisi Hiutaltanssille kertoa, ei missään tapauksessa, ellei ...
"Hiutaltanssi..." kolli kohotti katseensa ja katsoin vaalean naaraan silmiin, "Minä välitän sinusta paljon - enemmän kuin välitän monista muista kissoistani. En tiedä, tunnetko samoin, mutta haluan, että tiedät tuntemukseni sinua kohtaan. Tahdon antaa harteiltani jotakin pois astuessani varapäällikön tehtävään, sillä painoa tulee olemaan enemmän ja enemmän - vanhojen asioiden lisäksi...." Sumuvarjo nielaisi, sulki silmänsä ja jatkoi; " Toivon todella, että välität ja tunnet minua kohtaan samoin, mutta ymmärrän jollet." Viimein kerrottuaan tunteensa naarasta kohtaan, Sumuvarjo avasi silmänsä. Kolli käänsi selkänsä Hiutaltanssille, peläten soturittaren vastausta. Vaikka hän yritti kuulostaa vahvalta sanoessaan, ettei Sumuvarjoa häiritsisi jos Hiutaltanssi ei tuntisi samoin, tiesi soturi sisimässään, että kieltävä vastaus murtaisi hänestä pienen palan kokonaan pois.
Kissa hengitti syvään, kuunteli tuulen hiljaista suhinaa ilmassa ja antoi auringon lämmittää hänen tummahkoa turkkiaan. Vaikka hän kuinka halusi, eivät Mahlaan liittyvät ajatukset jättäneet Sumuvarjoa rauhaan Hiutaltanssille tunnustamisenkaan jälkeen. Nyt soturi saattoi vain toivoa, ettei Hiutaltanssi torjuisi kollia eikä Mahla saisi tietää veljensä uudesta asemasta Tuuliklaanissa.

HÄMYKUKKA tuhahti. Ai hänen pitäisi ottaa aurinkoa ja kylpeä laventelissa? Jäävirran neuvot olivat yhtä hiirenaivoisia kun pentujen ajatukset leirin ulkopuolisesta reviiristä. Naaraan teki mieli huutaa kollille pitämään kuononsa kiinni sekä läimäyttää tätä käpälällään, kynnet esillä - muttei tehnyt sitä. Hämykukka nielaisi kiukkunsa, ärsyyntymisensä ja katsoi Jäävirtaa. "Oh, anteeksi. Minunko pitäisi tuhlata aikaani soturina tuollaiseen?" soturitar naukui mahdollisimman viattoman kuuloisesti. "Kuules nyt, Jäävirta; Tahdotko saalistaa kanssani vai jatkaa hiirenaivoisten neuvojen jakamista? Jos valitset jälkimmäisen vaihtoehdon, jätätkö minut rauhaan, jotta edes minä voisin suorittaa soturin tehtäviä - toisinkuin eräät meistä!" Naaras tuhahti hyvin turhautuneena. Jäävirran nimi ei kyllä kuvannut kollia - parempi nimi tuolle typerälle kissalle olisi naaraan mielestä Hiirenaivovirta.

Näytä käyttäjän tiedot

104 Vs: Hiirenkorvanajan ja Viherlehden tuulia [1] lähetetty Ke Heinä 19, 2017 8:48 pm

KÄÄRMEHÄNTÄ mutusteli Raitakielon nimeä suussaan, hänestä se ei kuulostanut järin tutulta, tosin ei olisi tutulta kuulostanut hänen korviinsa kyllä mikään jokiklaanin kissan nimi - paitsi ehkä päällikön tai varapäällikön tai parantajan, mutta eihän heitä nyt laskettu siihen listaan. Naaras tuhahteli itsekseen ja nuolaisi aikaa voittaakseen rintakehäänsä, josta törrötti muutama epämääräinen karva pystyssä. "Raitakielo on varmasti jo aika vanha, olen kuullut hänestä nuorempana", kissa lausahti. Totta se oli, Raitakielo oli varmasti jo klaanivanhimmissa, sillä Käärmehäntäkään ei nimittäin ollut enää mikään nuori kissa.

"Meidän tarvitsee tehdä pieni suunnitelma", soturitar naukui. "Ensinnäkin, älä epäröi. Sinun ei tarvitse todellakaan olla kaltaiseni päästäkseni sinne. Sinussa virtaa jokiklaanilaisen veri, sano se heille. Täällä arvostetaan klaaniverta". Mutta kyllähän sinä sen tiesit, Käärmehäntä jätti ajatuksensa sanomatta, vaan antoi kieleltään karata itsestäänselvyyksiä, ikäänkuin hän puhuisi juuri nimitetylle oppilaalle, jolle kaikki mahdollinen piti tehdä selväksi. "Toiseksi, etsitään Raitakielo ja vedotaan häneen. Jos Raitakielo tosiaan on tuntenut vanhempasi, hän saattaa olla oiva puolestapuhuja", naaras selitti lisäämättä lauseisiinsa sitä, että Ara voisi myös mahdollisesti olla hiljaa ja antaa Käärmehännän hoitaa puhumisen. Se olisi liikaa, hän tokaisi itselleen, tämä on hänen hetkensä, hän saa itse myös selvitä siitä.

Käärmehäntä nuuhki kuumaa ilmaa. He olivat juuri ennen pysähtymistään tulleet jokiklaanin rajan yli. Nyt ei auttanut kuin odotella, että päiväpartio löytäisi heidät. "Jatketaan matkaa", naaras moukui ja nopean venytyksen kera kohensi ryhtiään. Partio saisi luvan pistää vauhtia, en halua näyttää hiirenaivoiselta. Käärmehäntä katsahti Araan, nyökkäsi tälle rohkaisevasti ja jatkoi tassutellen yhä syvemmälle jokiklaanin reviirille.

SÄIEJUOVA loikehti Simpukkatassun ja Hohdesydämmen kintereillä eteenpäin kaislikossa. Naaras oli keplotellut itsensä ja oppilaansa mukaan päiväpartioon tutustuttaakseen Simpukkatassua perinpohjaisesti uuteen reviirin osaan - Aurinkokiviin. Partioon pääsy oli ollut helppoa, sillä eihän kukaan täysjärkinen kissa haluamalla halunnut viherlehden helteellä partioimaan, ei todellakaan! Ja vaikka oppilaat olivat innokkaasti käyneet toki loikkimassa suurien lohkareitten lomassa, Säiejuova halusi olla varma, ettei hänen oppilaaltaan menisi mitään ohi. Samallahan tässä tehtiin kestävyysharjoitusta, sillä ilma oli kuumaa ja kuivaa. Sellaisella säällä vaeltaminen oli raskasta niin suurelle kuin pienellekin kissalle.

Jokiklaanilaisen turkki oli edelleen uimisesta märkä. Joen vesi oli kuumallakin viileää, sillä yläjuoksulta puski uutta viileää vettä jatkuvasti alajuoksulle. Kalatkin pysyivät vetreinä sellaisissa olosuhteissa, eivätkä maistuneet mudalle, niinkuin liikkumattomasta vedestä saalistetut kalat tuppasivat yleensä maistumaan. Vesipisarat noruivat nahkaa pitkin karvojen välissä, mikä tuntui samalla taivaalliselta aseelta hellettä vastaan ja samalla se kutitti naaraan tuntohermoja niin, että hänen olisi tehnyt mieli kiemurrella, jollei hän olisi ollut jokiklaanilainen ja tottunut moiseen kutinaan. Aurinkokivet olivat olleet kuumia ja vesi viileää.

Nyt partio suuntasi jokiklaanin pohjoisrajaa pitkin, ohi nelipuulle vievän polun. Säiejuova antoi kuonoonsa virrata kuumaa ilmaa. Ilma tuntui jäävän nieluun ja poreilevan kulkiesaan, mutta naaras nappasi sieltä reviirille kuulumattoman hajun. Naaras heitti katseensa Hohdesydämmeen varmistaakseen, että myös hän oli huomannut saman. Kyllä, myös Hohdesydän oli huomannut sen(?). Kollin suu oli aavistuksen raollaan ja korvat valppaina pystyssä. "Simpukkatassu!" sihahti Säiejuova ja liukui oppilaansa vierelle. "Taidan haistaa jotakin outoa... tiedätkö sinä mitä minä haistan?" harmaaturkkinen supatti yrittäen innostaa oppilastaan ottamaan selvää, mikä haju ilmassa leijaili. Siitä ei voinut erehtyä. Varjoklaani se oli. Varjoklaani. Varjoklaanin haju toi Säiejuovan mieleen variksenruoan ja ummehtuneen kuusimetsän, kostean koirankarvan ja rotat - kissa irvisti. Eihän tuollaisen hajun kanssa voinut elää!

HIUTALTANSSI puhkesi ensin pulppuavaan nauruun. Mitä Sumuvarjo oikein ajattelee? Tottakai, tottakai minä pidän hänestä - pidänpidänpidän ja paljon pidänkin. Sitten nauru muuttui kovaääniseksi kehräykseksi ja lopulta se hiljeni kokonaan. Naaras vakavoitui, kun kolli käänsi hänelle selkänsä, kuin hylätäkseen naaraan siihen. Hiutaltanssi näki Sumuvarjon jännitetyistä hartiosta, että nyt hän ei vitsaillut, ei edes puhunut keveästi. Se mitä kolli sanoi, siihen ei kuulunut nauraa tai kehrätä, siihen kuului vastata sanoin ja vastata heti, ei tälläisen tauon kanssa. Valkoturkkinen kissa tunsi kuinka hän punehtui kuonosta korvanpäihin asti. Ei naaras ollut tottunut vakaviin keskusteluihin - hän kuin aina eli niin kevyesti ja iloiten, hautasi pahat ajatukset maahan ja kaivoi väkisin hymyn karehtimaan naamalleen. Hiutaltanssi ei koskaan suuttunut, ei ärtynyt, ei tiuskinut. Ei hän osannut valmistautua tälläisiin syvällisiin keskusteluihin!

Naaras heilautti häntää hermostuksissaan puolelta toiselle miettien mitä vastaisi. Lopulta hän päätti olla yksinkertainen ja naukui sen, mitä ajatteli: "Tottakai minä pidän sinusta! Pidän sinusta enemmän kuin muista. Eh...Ehkä olen huono näyttämään sellaisia asioita tai, tai ehkä en ihan ymmärrä että mitä sinä nyt tarkoitit. En ole vain tottunut puhumaan tälläisista asioista ja kaikkihan-sinähän juuri nousit varapäälliköksi ja varmasti tulet selvimään niistä tehtävistä. Minäluotansinuun, eisinullasensuhteenmitäänhätääole!" Tuuliklaanilainen lopetti puhetulvansa, kun huomasi puhuvansa liian nopeasti, eikä lauseissa ollut enää järjen häivääkään. Hän tunsi itsensä taas aivan pennuksi, nuoreksi oppilaaksi, eikä yhtään vastuuta ottavaksi soturiksi, jollainen hänen pitäisi olla. Ajatukset virtasivat läpi kissan pään nopeasti kuin hyönteislauma. Niiden surina täytti pään ja sekoitti ajatukset toisiinsa niin, ettei niistä saanut enää selvää. Hiutaltanssi nipisti suunsa kiinni ja katsoi käpäliinsä - voih! Miten kaikki olikin niin vaikeaa?

Näytä käyttäjän tiedot

105 Vs: Hiirenkorvanajan ja Viherlehden tuulia [1] lähetetty Ma Heinä 24, 2017 2:56 am

SIMPUKKATASSU tepsutti Säiejuovan kintereillä pää ylväästi pystyssä, ja vaikka hän yritti vaikuttaa kovinkin itsevarmalta olisi hänen pieni kuononsa varmasti ollut kiinni mestarinsa peräpäässä jos tuo olisi kävellyt tassunmittaakaan lähempänä. Hohdesydämen korvat heilahtivat veikkaasti, häntä huvitti katsoa nuoren oppilaan rohkeaa esitystä. Simpukkatassun käpälät olivat kankeat kuin uudet kuusenoksat, ja hänen kävelynsä näytti siltä kuin mahla olisi liimannut hänen nivelensä yhteen. Hopeakarvainen varapäällikkö ei voinut olla miettimättä kuinka hermostunut nuori oppilas olisikaan jos tietäisi todelliset alkuperänsä, Nuppulehti, Jokiklaanin kuningatar oli avotassuisesti ottanut pennun huostaansa sen jälkeen kun Myrskyklaanin Närhensulka oli jättänyt hänet kuin pilaantuneen hiirenhännän. Halveksittavaa, miten Kotkatähti kykenee hyväksymään naarailtaan tuollaista käytöstä? Kuohutähti ei varmasti antaisi kuningattarien, emokissojen joiden tulisi hoitaa pentujaan hylätä jälkikasvuaan kuin hiirensappipalloa…mutta nyt Simpukkatassu oli osa Jokiklaania, ja jos Myrskyklaani haluaisi säilyttää viimeisetkin ylpeydenrippeensä he eivät varmastikaan väittäisi toisin.

''Simpukkatassu, muistahan hengittää-’’, Hohdesydän taputti oppilasta lempeästi lavalle hännällään naaraan näyttäessä siltä kuin tuo olisi vähällä pyörtyä, ''-ihan rennosti vaan, eihän tämä suinkaan ole ensimmäinen päiväsi oppilaana vai kuinka?’’. Naaras kavahti ja luimisti korviaan häpeissään, ''No ei, mutta jännittää silti hirveästi…’’. Kostea sammal loiskui miltei huomaamattomasti partion tehdessä tietään reviirin halki, Hohdesydän oli haistavinaan häivähdyksen valitettavan tuttua hajua jo pari askelta sitten. Hän siristi himmeitä silmiään ja nuuhkaisi ilmaa uudelleen, kuivien koivunoksien, kosteiden kanervienlehtien ja kauan sitten ohi viipeltäneen riistan tuoksujen seasta hän pystyi kuin pystyikin nokkelasti erottamaan vieraan klaanin tuoksun.
Hän vilkaisi merkittävästi Säiejuovaan, joka myös näytti noteeranneen epätervetulleet vieraat. Mitä Varjoklaani teki heidän maillaan? Riistavarkaissa? Kovin epätodennäköistä, mistä lähtien sen kuusirämeikön asukkaat ovat halunneet metsästää soisella maastolla? Eikä Ohdaketähti varmasti haluaisi haastaa riitaa Jokiklaanin kanssa, hän oli niin kylmäpäinen ja lempeä johtaja- mitä monen Jokiklaanin oppilaan oli vaikea uskoa.

Simpukkatassu vilkaisi Säiejuovaan hermostuneena tuon mainitessa haistamastaan hajusta. ''Öö…’’, hän jupisi kömpelösti ja nuuhkaisi ilmaa, koettaen poimia hajuja jotka olivat jäänet häneltä huomaamatta. Ilmassa leijui jotain väljyä, mistä hän ei oikein saanut kiinni...jotain hurjan pahanhajuista, mutta nuori naaras ei millään meinannut muistaa mistä noin yököttävä haju tulee! ''Tuota, jotain täällä haisee- mutta en ole oikein varma…’’, Simpukkatassun raidallinen häntä huojui hermostuneena hänen yrittäessään kömpelön näköisenä onkia oikeaa vastausta mielensä sopukoista, ''-olisiko...Tuuliklaani?’’.
Hohdesydän hymyili lempeästi, vaikka vastaus olikin väärä oli hän ylpeä siitä että hän oli reippaasti yrittänyt. Vaikka Simpukkatassu olikin ujoimpia oppilaita joita hän oli tavannut, oli se hyvä merkki ettei hän koskaan jättänyt vastaamatta. Ainakin hän yritti itsepintaisesti, toisin kuin moni muu laiskempi tapaus. ''Se on Varjoklaani, mutta tunnistit sen olevan vieraan klaanin haju- oikein hyvä’’, kolli nyökkäsi mahdollisimman innostavasti, ''-meidän on parempi lähteä jäljittämään, Säiejuova, sinulla on parempi hajuaisti kuin minulla- johdatko meitä?’’.



// Roolaan Jäällä huomenna!

Näytä käyttäjän tiedot http://hurme.foorumini.com

106 Vs: Hiirenkorvanajan ja Viherlehden tuulia [1] lähetetty Ma Heinä 24, 2017 6:39 pm

SÄIEJUOVA päästi pienen kehräyksen Simpukkatassun vastaukselle. Hän ei tohtinut sanoa mitään opettavaista tai kehuvaa Hohdesydämen nau'unnan päälle, olihan kolli sentään klaanin varapäälikkö, mutta naaras halusi silti kehräyksellään ilmaista, että hän oli tyytyväinen Simpukkatassuun. Säiejuova nyökkäsi Hohdesydämmen ehdotukselle kevyesti, "Se sopii", hän naukui ja siirtyi partion johtoon. Naaras avasi suunsa raolleen ja antoi ilman virrata kitalaelleen. Hän sai nopeasti otteen varjoklaanin vahvasta tuoksusta ja lähti seuraamaan tuoretta hajuvanaa reippaalla tahdilla. Säiejuovan mietteet kiertyivät yhteen: Mitä varjoklaanilaiset tekivät jokiklaanin reviirillä? Oliko siellä vain varomattomia oppilaita huvittamassa itseään ja etsimässä jännitystä elämään vai oliko varjoklaanissa jokin hullusti? Riistavarkaissa varjoklaanilaiset tuskin olivat. Olisi, jopa heiltä, kalanaivoista taittaa sellainen matka voidakseen saalistaa jokiklaanin soisella reviirillä, kun myrskyklaanin reviirilläkin olisi riistaa ja kaiken lisäksi helpompi liikkua. Säiejuova nosti kuonoaan ja nuuhkaisi ilmaa. Kyllä, tästä he olivat varmasti kulkeneet. Haju oli niin voimakas, etteivät varjoklaanilaiset voineet olla enää kovin kaukana partiosta. Harmaajuovainen naaras vilkaisi lapansa ylitse Hohdesydämmeen ja Simpukkatassuun, vaikka soturitar kyllä tiesi kaksikon olevan takanaan katsomattakin. Hohdesydän näytti valmiilta, Simpukkatassu jännittyneeltä, erittäin jännittyneeltä. Mestarin kävi oppilastaan aika ajoin sääli. Olihan nytkin Hohdesydän muistuttanut raukkaparkaa hengittämisestä. Oppilas oli kuin arka hiiri! Hänestä Säiejuovan pitäisi kouluttaa loistava soturi ja niin naaras kouluttaisikin. Tupasvillojen takana näkyi kahden kissan keltaisensävyiset turkit. "Hei, seis te siellä!" Säiejuova huudahti ja loikkasi pitkän hypyn eteenpäin, jotta saisi varjoklaanilaiset kunnolla näköpiiriinsä. Siellä he olivat. Toisella heistä oli pitkä kullankeltainen ja kiiltävä turkki, toisella taas lyhyt ja hiekanvärinen karva. Hiekanvärisen Säiejuova itseasiassa tunnisti tuon kissan kaksihaaraisesta hännästä, naaras oli nähnyt hänet useasti klaanikokouksissa. Kissan nimi oli Säiejuovan muistaakseen Käärmehäntä, mutta tuota toista pitkäkarvaista naarasta Säiejuova ei tunnistanut.

Käärmehäntä pysähtyi kuuliaisesti ja käännähti jokiklaanilaisia kohti. Suokasvuston seasta pöllähti ensin esiin sinisenharmaa naaras, sen jälkeen Hohdesydän, jokiklaanin varapäälikkö, hänet Käärmehäntä tunnisti ja pelokkaanoloinen vaalea oppilas. "Tervehdys teille", Käärmehäntä lausui rauhallisella äänellä. "Minulla, meillä olisi asiaa Kuohutähdelle".

//yhhh mun aivot ei pelannu tänään ollenkaan, tää on tökerö roolaus hyrr

Näytä käyttäjän tiedot

107 Vs: Hiirenkorvanajan ja Viherlehden tuulia [1] lähetetty Ma Heinä 24, 2017 7:51 pm

ARA nyökkäsi reippaasti Käärmehännän sanoille ja loikki hänen peräänsä häntä hermostuneesti heilahdellen, ''Olet oikeassa, jos minä teen parhaani ainakin yritin!’’, naaras naukaisi pirteästi, yrittäen palauttaa tassuihinsa sitä virtaa joka niissä usein kihelmöi. Hän oli, sanomattakin selvää, harvinaisen pirteä ja puhelias kissa- sen hän oli oppinut Varjoklaanissa vietetystä ajastaan, tosin Sadepisara oli aina kertonut Varjoklaanin olevan jotenkin...synkkä klaani.
Ara vilkaisi käärmehäntään, päätään hennosti kallistaen. Hänen oli vaikea ymmärtää mitä emo oli tarkoittanut synkällä ja julmalla klaanilla, Ohdaketähti oli antanut hänen jäädä ennen matkaansa Jokiklaaniin ja jopa tarjonnut paikkaa levätä jos häntä ei hyväksyttäisi! Ja Käärmehäntä, hän oli yhä hieman hermostunut soturittaren seurassa, mutta vain koska hän oli niin upea! Naaras oli suostunut tuomaan hänet klaaneihin, ja jopa saattamaan ihan perille asti! Kuinka hän voisi koskaan unohtaa mitä Käärmehäntä oli tehnyt hänen vuokseen?
Naaras luimisti korviaan, jos hänet hyväksyttäisiin Jokiklaaniin heistä tulisi vihollisia. Hän voisi kohdata Käärmehännän taistelussa, eikä hän silloin voisi muistaa heidän yhteistä aikaansa ja olla kiitollinen hänen avustaan. Hänen tulisi puolustaa klaaniaan, sitä klaania johon hänen emonsa oli syntynyt ja sitä klaania johon hän oli syntymästään saakka halunnut kuulua.
Ara siristi silmiään ja nosti katseensa sammalten liottamista tassuistaan, ja hiirenpapanat- hän muistaisi Käärmehännän tasan sillä lämmöllä millä halusi hänet muistaa! Mutta sitähän minun ei tarvitse kenellekään kertoa~. Emo olisi varmasti ajatellut samoin, hän oli niin kiltti naaras...ainakin silloin, kun halusi olla.

Ara pyörähti ympäri turkki pystyssä, vaikka hän oli haistanut lähestyvät Jokiklaanilaiset vain hetkeä aiemmin hän oli silti säikähtänyt. Hyi! Naaras nyrpisti kuonoaan tahtomattaan, nyt ymmärrän mitä Varjoklaanilaiset tarkoittivat kalanlöyhkällä. Heidän hajunsa ei ollut lainkaan samanlainen kuin Varjoklaanin, jota Ara oli oppinut yön aikana sietämään- puhumattakaan heidän reviirillään vellovasta kosteasta ilmapiiristä. Ei ihme, että tämän klaanin jäseniä kutsutaan kalanaamoiksi…''Tähtiklaani, ole kiltti ja valaise tietäni tänään…’’, Ara jupisi hiljaisen rukouksen puhtaansiniselle taivaalle ja pörhisti rintaansa rohkaisevasti, valmiina kohtaamaan mitä ikinä tämä tapaaminen pitäisikään sisällään. Siniharmaan naaraan takaa astui esiin hopeisen värinen kolli, joka oli kooltaan hämmästyttävän pieni. Hänellä oli hoikat jalat ja karkea, kuulaan hopea turkki josta oli vaikea erottaa hänen valkeaa vatsapuoltaan. Pienen hetken ajan Ara luuli katsovansa silmiin Jokiklaanin oppilasta, mutta kollin kasvoja korostavat lukuisat arvet ja hänen sinisten silmiensä viisas katse kertoi tuosta muuta. ''Kuohutähdelle?’’, kollin ääni oli rauhallinen ja pelottavan...no, sellainen ääni josta Ara ei saanut selvää. Hänen kanssaan kulkevien kissojen pienet eleet viestivät tuon kissan arvovallasta, ''-onko Varjoklaanilla tosiaan niin tärkeää sanottavaa, ettei se voi odottaa kokoontumiseen?’’.

''Ei Varjoklaanilla’’, Ara töksäytti kömpelösti ennen kuin Käärmehäntä ennätti puhua, harmaan kollin utelias katse poltti hänen kullankeltaista turkkiaan kuumempana kuin puiden oksien läpi siivilöityvä auringonvalo. ''Tai siis...minä en ole Varjoklaanista, tosin ymmärrän että ehkä saatoit luulla niin koska minä- no haisen Varjoklaanilta, kun tulimme sieltä suunnasta ja-’’, Aran onneton puheen pulpatus johon hän niin usein sortui virtasi taas hänen kuonoltaan, ''-mutta-’’.
Ara nielaisi hermostuneesti, harmaa kissa keskeytti hänen puheensa pienellä, kohteliaalla yskäisyllä. ''Kuohutähti, niinhän?’’, kollin ääni oli peittelemättömän huvittunut, yrittikö hän pilkata heitä?

Hohdesydän nuolaisi tassuaan mietteliäästi, mitähän Kuohutähti sanoo näistä vieraista? Jos kullankeltainen kissa ei ollut Varjoklaanista, mitä Käärmehäntä hyötyi saattaessaan hänet tänne? Kolli ei häntä sen paremmin tuntenut, mutta hänen oli vaikea uskoa kaksihaaraisen hännän omaavan soturin saattavan ilmeisesti klaanitonta kissaa ilman syytä. Varmastikaan tästä ei ollut paljoakaan hyötyä hiekanväriselle naaraalle, jos mitään eivätkö hänen klaaninjäsenensä nyt pitäisi häntä pehmeänä?
''Hyvä on’’, varapäällikkö naukaisi veikeästi, hän oli kieltämättä utelias kuulemaan syyt tämän vierailun takana, vaikka uskoikin jo ne tietävänsä, ''-viemme teidät leiriin, onhan tänään liian kaunis päivä passittamaan teitä takaisin, mutta Kuohutähti ei varmastikaan ole innoissaan uusista kissoista klaanissa’’.
Simpukkatassu hänen takanaan luimisti korviaan, hänestä oli pelottavaa miten leikkisällä tuulella Hohdesydän näytti olevan. Hän sai aina kuulla muilta kissoilta miten varapäällikkö leikitteli heidän kanssaan, kolli oli niin viisas ettei hän näyttänyt aina ottavan muita tosissaan. Nytkin hän oli jo varmasti huomannut paljon asioita mitkä jäivät Simpukkatassulta kokonaan varjoon...Hohdesydän oli karmaisevan pelottava kissa, jatkuvasta hymystään huolimatta.
Ara kallisti päätään hämmentyneenä, tarkoittiko kolli vieraita klaanissa vai- höpsis, tietenkään hän ei tiennyt naaraan haluavan liittyä klaaniin. Eihän? ''Seuratkaa minua'', Hohdesydän hymyili ja näytti tietä hännällään.

Näytä käyttäjän tiedot http://hurme.foorumini.com

108 Vs: Hiirenkorvanajan ja Viherlehden tuulia [1] lähetetty Ma Heinä 24, 2017 10:44 pm

KÄÄRMEHÄNTÄ kärsi sisäisesti kun Ara alkoi puhumaan. Tämä on Aran matka, älä puutu siihen, hän ajatteli ja yritti sulkea korvansa naaraan epätoivoivoiselta muminalta, jonka Hohdesydän Aran onneksi katkaisi. Käärmehäntä pyrki pitämään silmienpyörittelynhakuisen tunnetilan näkymättömissä. Pitkäturkkinen naaras puhui liikaa ja liian änkyttäen. Mutta sen sijaan, että varjoklaanilainen olisi tuhahdellut ja katsellut muualle saatika auttanut Aran pois pinteestä, hän vain totesi jokiklaanin varapäälikölle lyhyesti: "Kyllä, siis Kuohutähden juttusille". Naaras oli kiitollinen tähtiklaanille siitä, että hänen ystävänsä piti suunsa sen pienen sananvaihdon jälkeen kiinni, eikä lähtenyt enää nolaamaan itseään niinkuin vastanimitetty oppilas. Tämä on Aran ongelma, hänen pitää selvitä siitä itse, Käärmehäntä toisteli itselleen vain sitä varten, ettei astuisi liikaa Aran tassuille, vaan antaisi naaraan itse hoitaa tilanne. "Hyvä on’’, jokiklaanin varapäällikkö naukaisi, "viemme teidät leiriin, onhan tänään liian kaunis päivä passittamaan teitä takaisin". Lopuksi Hohdesydän mainitsi jotakin siitä, että Kuohutähti ei olisi tyytyväinen. Kuinka hiirenaivoisena hän meitä pitää? Ei minkään klaanin päälikkö ole iloinen tunkeilevista kissoista, Käärmehäntä marmatti ajatuksissaan, mutta kiitti varapäällikköä kuitenkin tämän ymmärtäväisyydestä.

Käärmehäntä hoputti Aran kulkemaan edellään, kun pieni jokiklaanilainen kehotti heitä seuraamaan. Naaras itse halusi kulkea toverinsa perässä, jotta voisi tarkkailla sekä Araa että Hohdesydäntä samaan aikaan. Eihän Käärmehäntä koskaan kiusallaan ketään sillätavalla laittanut selviytymään. Kissalla oli lähes aina pointtinsa, vaikka ei se toisista aina siltä tuntunutkaan. Matka jokiklaanin reviirin läpi oli inhottavaa - käpälät upposivat liejuun ja limaan, pitkoapuilla piti varoa tikkuja ja kaislikossa käärmeitä. Tälläisinä turhauttavina hetkinä Käärmehäntä todella arvosti oman klaaninsa suojaisia korpia, pehmeää sammalta ja kauniita metsäaukioita ja niittyjä.

Kissat kulkivat muodossa, Hohdesydän edellä, varjoklaanin kissat siinä välissä ja hännänpäätä pitivät Säiejuova ja Simpukkapentu. Matka leiriin taitettiin hamaassa hiljaisuudessa ja kun leiriin viimein saavuttiin, kerääntyi jokiklaanilaisia pällistelemään tulijoita kuin pikkukalaparvi, jotka pitivät kaislikossa liikkuessaan aina yhtä. Säiejuova odotti, että Hohdesydän ottaisi vastuun ja lähtisi hakemaan Kuohutähteä paikalle, mutta varapäälikköstä ei koskaan voinut olla varma. Hohdesydän kun oli - noh, hyvin ailahtavaa sorttia. Kuohutähti oli kuitenkin huomannut partion ja heidän vieraansa ja päälikkö loikki leirin tomumaton halki tulijoiden luo. "Varjoklaani!" Kuohutähden äänessä oli yllättyneisyyttä, jota hän ei kyennyt peittämään. Harmaankirjavakarvainen kolli kääntyi varapäälikkönsä puoleen. Käärmehäntä mittaili katseellaan Kuohutähteä, kollilla oli kirjava tuuhea turkki ja vahvat lavat, eikä hän ollut niin solakka, kuin jokiklaanilaiset yleensä olivat. Hiekanvärinen kissa katsahti Säijuovaan ja siristi silmiään. Kissoissa oli paljon samaa näköä, tai ainakin heidän ruumiinrakenteensa olivat hyvin lähellä toisiaan. He ovat varmaankin sukua toisilleen, Käärmehäntä mietti.

"Mitä tämä merkitsee?" Kuohutähti kysyi Hohdesydämmeltä, vilkaisi varjoklaanilaisiin naaraisiin ja katsoi sitten taas varapäälikköönsä. "Mitä varjoklaani tekee meidän reviirillä?"

//hui ku tääki tuntu niin tönköltä tekstiltä, antakaa mun kikki kestää tänään ei oo mun päivä

MYRSKYKLAANIN leiri oli kuin herhiläispesä. Mestarit hoputtivat oppilaitaan milloin partioon, milloin saalistamaan tai harjoittelemaan taisteluliikkeitä. Nokiselkä paikkasi aran Lummetassun kanssa klaanivanhimpien pesää, josta Pellavahäntä tuijotteli ulos kärttyisästi leirielää. Joskus pitkähäntäinen vanhus riehaantui kertomaan oppilaille tai Aamuvirran ja Peiponkujerruksen pennuille tarinoita oppilasajoistaan tai suuresta vaelluksesta tai Tiikeritähdestä ja Tulitähdestä.

Pentutarhasta ulos kantautui melu ja meske, milloin kukakin pentu rääkäisi leikillään varjoklaanin hyökkäävän tai ylpeili saaneensa suurimman saaliin ikinä. Aamuvirran pennukosta nyt myös Lehmuspentu oli viimein avannut silmänsä ja juoksi pentutarhan edustalla sammalpallon perässä Mustikkapennun kanssa.

Sotureiden pesä oli tupaten täynnä - samoin oppilaiden pesä, vaikka nuoret soturit olivat tehneet siitä laajemman, ja pentutarhassakin riitti tungosta. Pellavahännälle jutellessaan Tilli usein kuuli vanhuksen manaavan pitkää ikäänsä. "Joutaisipa täältä jo pois, tulisi nuoremmille tilaa. Olenhan minä jo elämäni elänyt", hän marisi. Tilli nyökkäili tälle ymmärtäen. Vanha kolli ei ollut tottunut tälläiseen kissamäärään. Hän oli elänyt suurimman osan elämästään yksin emäntänsä kanssa.

Tilli katseli myrskyklaanilaista menoa Suurkiven juurella ja mietti, minkähänlaisella tuulella Kotkatähti tänään oli. Erakko oli saapunut leiriin Kaislan johdolla ja Kotkatähti oli luvannut Tillille väliaikaisen paikan elää, mutta nyt kuitenkin oli ruskeanharmaan kollin mitta klaanikissoista tullut aivan täyteen. Hän halusi omaa rauhaa. Olihan myrskyklaanissa ollut toki mukavaa, mutta nyt kun Kaisla oli häädetty klaanista, ei Tillillä ollut mitään syytä jäädä myrskyklaaniin.

Kulahtaneen ruskean turkin omaava kissa kumartui ilmaa nuuhkaisten päälikön pesän suuaukolle ja työnsi kuononsa sammalverhon läpi. Pesä haisi mullalle ja sammalelle. "Kotkatähti hoi! Saanko tulla sisään, tulisin vaihtamaan muitaman sanasen kanssasi".

Näytä käyttäjän tiedot

109 Vs: Hiirenkorvanajan ja Viherlehden tuulia [1] lähetetty Ma Heinä 31, 2017 4:35 pm

JÄÄVIRTA nuolaisi tassuaan mietteliäänä, hän pystyi yhä maistamaan laventeliniityn polkuanturoidensa yliherkällä pinnalla. Jopa hänen oma, karhea kielensä tuntui joskus liialta rasitukselta vaaleanpunaisille nyppyläille- hän nosti katseensa puhtaista tassuistaan Hämykukkaan ja kallisti päätään huolettomasti hymyillen. Tummanpuhuvan naaraan solvaukset lähes harmittivat häntä, hänen oli vaikea ottaa niitä kovin tosissaan kun ne tulivat noin sievän naaraan suusta. Se oli yksi hänen monista vaivoistaan, hänen ei pitäisi kohdella soturitoveria kuin harvinaista kukkaa. Ja silti...
''Hyvä on, hyvä on- metsästänhän minä'', Jäävirta myöntyi pehmeällä olkien kohautuksella. Jos naaras kerran vaati, eikä hän halunnut häiritä hänen päiväänsä liikaa. Jos hopeisella kollilla ei ollut muutakaan tekemistä kuin ihastella jo edellä reviirin syvyyksiin katoavaa Hämykukkaa- hän voisi yhtä hyvin napata välipalaa  Varjoklaanille. Ei sillä, etteikö heillä jo olisi riistaa liioiksi...viherlehti, ihmeellistä aikaa. Miksi hänen klaaninsa piti olla niin ylpeä? Hän ymmärsi tiukan aikataulun lehtikadon aikaan, kun riistasta todellakin oli pulaa- mutta nyt hänestä tuntui siltä kuin riistaa kasaantuisi laumoittain, kutsuen saalistajia luokseen. Muut klaanit varmasti lekottelivat auringonvalossa lepäillen ja seurustellen toistensa kanssa~.
''Öäh-!'', Jäävirta tukahdutti älähdyksensä kielellään, hän ei halunnut säikäyttää Hämykukan saaliita tiehensä. Meidän saaliitamme, hän muistutti itseään, sinäkin metsästät. Nurmen alta kurkisti homeiselta haiseva lätäkkö, kuinka kauan se oli hautonut maan alla kuivalta säältä piilossa? Hän vilkaisi ympärilleen, siniset silmät säkenöiden. Hän harvoin ajatteli sitä, mutta oikeastaan Varjoklaanin reviiri oli kovin kaunis.  Kuusenoksien läpi sukeltavat auringonsäteet maalasivat maahan kullankellertäviä pilkkuja, reviirin valoisissa osissa kasvoi runsaasti kukkia- etenkin laventelia. Ehkä hän voisi antaa tälle maalle mahdollisuuden...
Jäävirta nosti katseensa tassuistaan ja katsoi edellä kulkevaa Hämykukkaan, kollin korvat heilahtivat mietteliäästi. Hän oli kovin totinen naaras, oliko hänellä pehmeitä puolia laisinkaan? Kenties hän, monien kissojen joukossa tarvitsi oman oppilaan löytääkseen ne- mutta kenties Jäävirta voisi yrittää. Ehkäpä hän saisi houkuteltua ulos puolen jonka Hämykukka yritti visusti pitää salassa? Ei kukaan voinut olla tuollainen kivinaama~.
Kolli vilkaisi veikeästi ympärilleen. Puunrunkoja koristavat kultaisen tahmeat mahlapilkut kimmelsivät himmeästi ja miltei huomaamattomina, lämmin tuulenvire lipui heidän luokseen ja puhalsi lempeästi. Tuuli poimi mukaansa kuivia kukan terälehtiä ja ohjasi ne kohti Varjoklaanin sotureita, kuin kutsuen heitä mukaan viherlehdenajan kirmailuihin.
Jäävirta ei väistänyt kutsua, vaan antoi terälehtien tarttua vasta suittuun kosteaan turkkiinsa. ''Hämykukka'', hän kuiskasi, leveästi hymyillen, ''-nyt minä olen Jääkukka''. Hän virnisti lempeästi ja loikki kohti soturitarta, kukin koristellussa turkissaan pyörähdellen ja laiha häntä hyväntuulisesti keinuen.
Tuuli näytti olevan hänen puolellaan tänään, sillä nyt se puski herkullista fasaanin tuoksua kohti hänen kuonoaan. Hän ei ollut nähnyt mustapäistä lintua reviirissä aikoihin- sitä paitsi, linnut olivat käpälistään nopean Jäävirran erikoisalaa! Tosin monikaan kissa ei ollut nähnyt häntä tositoimissa hänen enemmän...vaatimattoman luonteensa vuoksi. Laiskan, Hämykukka olisi korjannut. Jäävirta ravisti turkkiaan, yrittäen herätellä yön levänneitä lihaksiaan hereille. Hän ei ollut metsästänyt pitkään aikaan, ei sen takia että hän olisi laiska- kuten Hämykukka olisi jälleen sanonut- vaan sen takia ettei häntä oltu kutsuttu metsästyspartioihin, hän oli ollut yövartioissa ja rajapartioissa jo ikuisuuden.
Jäävirta ei ollut aavistanutkaan miten hänen notkeat jalkansa olivat ikävöineet metsästämistä, sillä nyt ne tuntuivat vetävän häntä väkisin kohti fasaania- ja tuulen omaksi yllätykseksi, soturi antoi sen johdattaa häntä. Yli kukkivan koukerojuuren, ali maata kohti kurkoittavan kuusenoksan, läpi hänen turkkiaan hivelöivän kuivan niittyaikion kohti sammaleisia ratakiskoja.
Auringonvalo porotti kuumana hänen yläpuolellaan, se raapi hänen selkäänsä ja kuiskaisi uhkauksia joita vain hän kuuli. Minä poltan sinun karvojasi niin että ne putoavat, se sanoi, mutta Jäävirralla oli nyt muut mielessä. ''Fasaani'', kolli maisteli sanaa suussaan, sillä nyt pitkähäntäinen lintu oli aivan hänen edessään. Se nokki sammaleiden hautaamia kiskoja, etsien kuivalta säältä paennutta saalista. Hän laskeutui hitaasti kohti maata, niin lähelle ettei hän enää erottanut koskettiko sammal hänen vatsaansa vai ei. Jäävirta siristi sinisiä silmiään, niin kapeaksi ettei ohuinkaan puolikuu olisi voinut kilpailla hänen hohtavien sirppiensä kanssa.
Fasaani notkui eteenpäin hajamielisesti maata terävillä kynsillään raapien, sen suuret siivet keinuttivat linnun lihavaa vartaloa puolesta toiselle. Jäävirta tiesi kokemuksesta, ettei kannattanut antaa tämän linnun lihavan ulkomuodon hämätä. Hänen oppilasaikoinaan, juuri ennen kuin hänet nimitettiin soturiksi hän oli yrittänyt uhkarohkeasti napata jo pakoon juoksevaa fasaania ja hävinnyt- sanomattakin selvää, olihan hän aliarvioinut tuon kauniin olennon. Tällä kertaa nappaan sinut, pahoitteluni siitä- olethan oikein sievä auringonvaloa nokkiessasi.
Lintu nosti päätään kuin se olisi kuullut hänen ajatuksensa, Jäävirta luimisti korviaan. Tuuli halusi haastaa hänet tänään, sillä se puhalsi kollin tuoksua kohti fasaania- mutta lintu laski päänsä ja nokki maata kuin Jäävirta ei olisi vaaninutkaan häntä. Laventelirohtoni, kolli ajatteli huvittuneena. Hän jännitti lihaksensa ja puhalsi ilmaa, katse nauliintuneena lintuun. Kaikki tuntui pysähtyvän, tuuli ei enää yrittänyt maustaa hänen päiväänsä haasteilla, fasaani ei enää etsinyt syötävää vaan asettautui pitämään tauon levätäkseen lämpimällä säällä- Hämykukka oli kauan sitten kaikonnut hänen mielestään. Jäävirta loikkasi, ja silloin kaikki aistit tuntuivat aktivoituvan terävempinä kuin koskaan.
Ilmanvastus kutitti hänen sammaleiselta haisevia vatsakarvojaan, Hämykukan ominaistuoksu muistutti häntä naaraan olemassaolosta ja fasaani nousi hädissään pystyyn. Salamannopean hetken ajan fasaani tähtäsi kohti aurinkoa, sen siivet levittäytyivät ja sen häntä pyrähti auki kiidättäen sitä kohti loikkaa joka soisi sille pakoreitin- mutta Jäävirta oli liian nopea, hänen kyntensä raapivat sen pehmeitä häntäsulkia ja hampaansa porautuivat sen herkullisen pulleaan rintaan. Linnun kirkaisu kaikui metsän läpi sen osuessa takaisin maahan josta se oli yrittänyt paeta, Jäävirta lopetti sen nopeasti ja arvokkaasti. Pienen hetken ajan hän luuli olevansa jälleen oppilas.

''Jäätassu!'', Kanelikarvan raivokas huuto tuntui pelottavan itse metsää, tuuli ulvoi heidän ympärillään ja puhalsi lunta heidän suuntaansa. Jäätassu räpäytti silmiään, ''Kanelikarva, minä...olin niin lähellä! Melkein sain sen, mutta sitten se haistoi minut ja-'', nuoren kollin lauseen keskeytti hänen mestarinsa napakka raapaisu ja hän ulvahti kuin pentu jonka häntä jäi tassun alle. ''Kanelikarva-!'', Varpukynsi sihahti ja sukelsi pusikoiden läpi kohti kaksikkoa, ''-jo riittää! Jäätassulla ei ollut mitään mahdollisuuksia, hän ei ole tarpeeksi nopea saadakseen fasaania kiinni näin pitkällä välimatk-''.
Kanelikarva mulkaisi keltavalkoista soturia niin pahansuovasti, että itse sanat tuntuivat sotkeutuvan toisiinsa. Varpukynsi luimisti korviaan ja pakotti sanansa takaisin ylös kuin oksennuksen, ''Älä vaadi Jäätassulta mahdottomuuksia, Kanelikarva''. Makeanruskea naaras naurahti, kuin soturin sanat olisivat olleet pelkkä vitsi, ''Jäätassu on tarpeeksi nopea, hän on vain laiska- laiska kuin emonsa joka liittyi mieluummiin Tähtiklaaniin kuin kasvattaisi pentujaan!''.
''Syystassu-'', Varpukynsi naukui tiukalla äänensävyllä, ''-vie Jäätassu takaisin leiriin, tämä harjoitustuokio on ohi''. Pieni, kilpikonnakuvioinen naaras ryömi pelokkaasti Kanelikarvan ohi kohti hopeaturkkista oppilastoveriaan. ''Minä ja Kanelikarva pidämme juttutuokion, ottakaa riistaa ja palatkaa pesäänne lepäämään'', Varpukynnen ääni oli vakaa ja tunteeton, se kylmäsi Syystassua läpikotaisin.
''Tule Jäätassu, mennään...'', naaras kuiskasi hiljaa ja kietoi kilpikonnakuvioisen häntänsä ystävänsä ympärille. Jäätassu luimisti korviaan ja laski häpeillen päätään, yhdessä he lähtivät tassuttamaan kohti leiriä ja jättivät taakseen mestarinsa. He eivät kuulleet sanaakaan heistä, eivät koko loppupäivänä. Yön pimetessä kaksikko käpertyi samaan sammalpesään toisia lämmittääkseen.
''Syystassu, anna anteeksi...nyt Kanelikarva ei anna meidän harjoitella yhdessä, hän ei tykkää Varpukynnestä'', kolli jupisi hiljaa, painaessaan kuonoaan naaraan kilpikonnakuvioiseen turkkiin. ''Kanelikarva on hiirenaivo-'', Syystassu tuhisi, ''-sinun emosi olisi antanut mitä vain ollakseen täällä, Varpukynsi tietää sen''. Hiljaisuus laskeutui heidän ympärilleen kuin lämmin untuvapeitto.


Jäävirta ravisti turkkiaan ja hymyili, nostaen riekon hampaisiinsa. ''Hämykukka, näitkö tuon? Jos olisin naaras, olisin ihastunut itseeni~'', kolli kehräsi pehmeästi, häntä leppoisasti heilahdellen.

Näytä käyttäjän tiedot http://hurme.foorumini.com

110 Vs: Hiirenkorvanajan ja Viherlehden tuulia [1] lähetetty Ma Heinä 31, 2017 5:19 pm

// Ahahaa, rakastan tota Jäävirran roolia, se on ihku kolli <33

Näytä käyttäjän tiedot

111 Vs: Hiirenkorvanajan ja Viherlehden tuulia [1] lähetetty Ti Elo 01, 2017 3:47 pm

HOHDESYDÄN kumarsi Kuohutähdelle vakaan rauhallisesti, kasvoillaan turhankin itsevarma ilme. Moni kissa hänen karvoissaan olisi varmasti ottanut osakseen käyttäytyä arvokkaammin, tai edes kunnioittaa päällikköään näyttävämmin kuin hän teki. Tietysti hän kunnioitti päällikköään, mutta Hohdesydämen mielestä kasvulle oli aina varaa. Hän varmasti kunnioittaisi Kuohutähteä enemmän ajan kuluessa, kun kirjava päällikkö...noh, antaisi enemmän mitä kunnioittaa. Moni kissa tuomitsi varapäällikön tekemisiä ennen kuin ymmärsi ajatuksen niiden takana, hän ei yllättyisi jos Kuohutähti olisi yksi heistä.
Hopeatähti, Jokiklaanin entinen päällikkö oli yksi kissoista jonka käytöstä Hohdesydän ei voinut ymmärtää. Harmaamusta kolli oli toiminut täydellisesti logiikan ulkopuolella, mutta tunteet eivät näyttäneet määräävän hänen tekemisiään- joskus vaikutti siltä, kuin Jokiklaanilaisten entinen johtaja olisi kehittänyt aivan oman ajatustapansa jota eivät keynneet muut kuin hän ja hänen kumppaninsa ymmärtään. Olihan ruskeavalkoinen naaras jättänyt Jokiklaanin taakseen ollaakseen hänen veljensä kanssa...mistä Hohdesydän oli kiitollinen.
''Varjoklaani ei ole tullut asioimaan kanssamme, pikemminkin- Varjoklaani on tuonut jonkun- joka haluaa asioida kanssamme'', Hohdesydän naukui pirteästi, viittoen hännällään kohti kullankellertävää naarasta ja hänen Varjoklaanilaista saattajaansa, ''-mielestäni heillä voisi olla jotain mielenkiintoista sanottavaa''. Jokiklaanilla ei olisi mitään hävittävää. Heillä ei ole ollut riitaa Varjoklaanin kanssa, eikä tämänpäiväinen helle jättänyt heille muuta tekemistä kuin polskia vedessä. Joskin ei vapaapäivä arjen haasteista ollut pahitteeksi, ei lainkaan- muttei se tarkoittanut tassujen tyhjäksi jättämistä hyvällä omatunnolla. Ja olihan tässä naaraassa...jotakin, joka toi varapäällikön mieleen jotain varsin nostalgista. Jotain, josta hän ei saanut otetta- mutta jonka hän varmasti pystyisi muistamaan, jos saisi pienen vihjeen.

Pilvikynsi retkotti kyljellään vanhustenpesän reunamilla, vierellään Raitakielo ja Ihalempi. Raitakielo nuolaisi rintaansa huvittuneena, harmaanhehkeä naaras ja kirjava kolli olivat jo tovin kiisteelleet siitä maistuiko kuha suolaiselta vai imelältä. Kaksikko ei ollut koskaan tullut paremmin juttuun, vaikkei kumpikaan heistä ollut oikeastaan klaanin suurimmassa suosiossa varttuessaan. Pilvikynsi nyrpisti kuonoaan ja kavahti lavassaan vihlovaa kipua, Pajulintu oli käärinyt hänet yltäpäältä yrtteihin vaikka hänestä tuntui jo paremmalta- satunnainen kipu ei varmastikaan haittaisi hänen tehtäviensä suorittamista, joihin hän oli mielestään jo valmis palaamaan!
''-tietysti kuha maistuu suolaiselta, pennutkin sen-'', Ihalempi keskeytti lauseensa korviensa poimiessa kollin pienen ärähdyksen, jonka hän nopeasti ja nokkelasti tunnisti olevan peräisin kivusta. ''Lapako taas?'', hän naukui, äänensävyssään keveä muutos. Naaras kuulosti hieman pehmeämmältä, lempeämmältä- ei tarkoituksella, tietenkään. Sitä hän ei myöntäisi. ''Hys, kuunnellaan nyt mitä Kuohutähdellä on sanottavana'', Pilvikynsi murahti ja nuolaisi tassuaan turhautuneen oloisena, ''-äläkä kuulosta noin...huolehtivalta, se on outoa''.
''Mitä?'', Ihalempi hörähti, ''- ai näinkö? Voooi urhea Pilvikynsi, haluaisitko apua tuon kivuliaan haavan kanssa?  Voin vaikka vaihtaa lehd-''. Raitakielo vaiensi naaraan pehmeällä tönäisyllä, ''Noniin, kuunnellaanpa mitä asiaa Varjoklaanilla on tänään''.
Pilvikynsi pyöräytti silmiään Ihalemmen horinoille, hän ei ollut varma kumpaa vihasi enemmän: diiva Ihatassua, vai lapsellista Ihalempeä? Ihalempi- voi miten kuvaileva nimi sangen välittävälle naaraalle. Ihalempi virnisti leikkisästi kollin tyytymättömälle ilmeelle, ''No- Pilvikynsi ainakin maistuisi happamalle'', naaras tokaisi kuiskaten. ''Hys!'', ruskeankirjava klaaninvanhus näpäytti naarasta hännällään, hänen kullankeltainen katseensa oli nauliintunut Varjoklaanin jäseniin. Yksi heistä näytti sangen tutulta.
''Raitakielo!'', Ilvesjalan lyhyt häntä heilahti hermostuneesti, kolli sukelsi kissavirran läpi hänen vierelleen. Raitakielo nyökkäsi tervehdykseksi, ''Sinäkin siis huomasit?'', hänen käheä äänensä hädintuskin kuului supinoiden ja kuiskausten merestä. Ilvesjalka nyökkäsi ja istuutui hänen viereensä, korvanpää nykien, ''Hekö ovat Varjoklaanista? Sittenhän se on mahdotonta..mutta hetken aikaa luulin-''. Kaksikon yllätykseksi oli Ihalemmen vuoro vaatia hiljaisuutta, ''Kuonot kiinni, nyt joku puhuu!''.

Ara vilkaisi Käärmehäntää, kuin yrittäen kannustaa itseään katsomalla soturittaren rauhallista ulkomuotoa- rauhallista...ainakin häneen verrattuna. Hänen matkasta märät ja imelät käpälänsä tutisivat jännityksestä, pelosta ja osittain innostuksesta. ''Minä...minä en ole Varjoklaanista..'', naaras jupisi, turhankin hiljaa sillä kukaan ei näyttänyt kuulevan- Ihalempi kohotti päätään närkästyneenä, ''Mitä hän sanoi?''. Pilvikynsi sihahti ja oli vähällä antaa hopeaturkkiselle satikutia, ''Nyt hiljaa'', kollin murahdus oli peittelemättömän ärsyyntynyt. ''Kuonot umpeen molemmat!'', Revontulitaivas, solakka kilpikonnakuvioinen naaras huitaisi Pilvikynttä tassullaan.
Kissojen tulva oli yhtä hämmentävää kuin Varjoklaanissakin, Ara nosti päänsä tassuistaan ja yritti herätellä laiskoja jäseniään eloon. ''Minä en ole Varjoklaanista-'', hän naukui nyt kuuluvammin, vaikka olikin vähällä sotkea sanat kieleensä, ''-minä olen erakko, mutta emoni oli Jokiklaanista''.
''Jokiklaanista?!'', Simpukkatassu, heidän kanssaan matkannut nahanpunainen naaras kiljaisi, hänen vieressään istunut jo kokeneempi oppilas- Kurpitsatassu paukautti hänen päätään tassullaan, mahtoi sattua.

Hohdesydän kallisti päätään mietteliäänä, Jokiklaanista? Mahtoiko olla noin, Hopeatähteä lukuunottamatta kukaan ei ollut jättänyt klaania- ellei sitten...sehän oli vain huhu, ja naurettava sellainen. Pari vuodenaikaa sitten Jokiklaanilainen naaras, Sadepisara ja Myrskyklaanin parantaja Persikkataivas katosivat- moni huhusi heidän karanneen yhdessä, mutta kaiken logiikan ja klaanirauhan säilyttämiseksi heidät julistettiin kuolleiksi. Olihan sinä viherlehtenä ollut huomattava määrä kettu ja mäyrä havaintoja- Persikkataivas oli yksinäinen parantaja ja Sadepisara menettänyt entisen kumppaninsa, he olivat mitä luultavammin halunneet omaa rauhaa ja lähteneet omille teilleen. Minne se jäikin...
''Öh- minun emoni ja isäni olivat molemmat klaanikissoja, Sadepisara ja...Persikkataivas'', Ara jupisi, korviaan luimistaen. Hän ei hävennyt vanhempiensa suhdetta, muttei voinut sanoa samaa täällä olostaan- hän tiesi miten paljon klaanikissat arvostivat uskollisuutta ja klaaniverta.

Ilvesjalka päästi yllättyneen ulvaisun, hän vaihtoi katseita Raitakielon kanssa. ''Sadepisara- hänkö---hänellekö kuuluu hyvää? Hän on yhä-'', kolli naukui epätoivoisesti, mutta Hohdesydän keskeytti hänet napakalla hännänheilautuksella. Raitakielo nuolaisi kollin lapaa tuttavallisesti, ''Kuunnellaan ihan rauhassa mitä tapahtuu'', hän naukui lempeästi, mikä tuntui rauhoittavan nuorempaa soturia. ''Hyvä on..'', hän kuiskasi, korviaan luimistaen. Sadepisara, hän oli kantanut kaunaa sisarelleen vuodenajan kierrot. Hän oli aina uskonut, ettei kullankeltainen naaras ollut kuollut. Hän oli vain...tuntenut sen, ja ollut siitä jo kauan vihainen- ja juuri kun hän oli hyväksynyt sisarensa poismenon tämä kömpelö  ja sisarensa lailla ruma pentu ilmaantui kuin tyhjästä?!
Ilvesjalka nyrpisti kuonoaan, hän ei tiennyt oliko onnellinen vai vihainen.




PEURATASSU luimisti korviaan ja nuolaisi tassuaan turhautuneena, viime päivinä leirissä olo oli saattanut hänelle suunnatonta kiusaantuneisuutta. Miksi hän ei mahtanut onnettomille tunteilleen mitään? Vain klaanin parantajan nimen kuuleminen sai hänen rintansa särkemään kivuliaasti, olisipa hänellä yrttejä särkyneisiin sydämiin...kuinka hän voisi jatkaa näin? Hän oli yrittänyt ja yrittänyt tukahduttaa tunteensa, mutta joka kerta se tuntui palaavan pahempana kuin aiemmin- ja nyt se levisi roihuten kuin liekki kuivassa pellossa! Jokainen ajatus Savukielosta täytti hänen päänsä harmaalla, tunteiden tukahduttamalla sumulla- se sai hänet käyttäytymään kuin talvihorroksesta herännyt riista. Jokainen hänen ajatuksensa kulki kuin mahla olisi niitä hidastanut.
Kirsikkatassu nyrpisti kuonoaan Peuratassun raskaalle huokaisulle. ''No...mistäs nyt tuulee?'', mustavalkea naaras kuopaisi maata tassullaan, oli sanomattakin selvää ettei Peuratassu ollut oma...noh, napakka itsensä viime aikoina, ''-olet ollut kumman...no, hiljainen viimeaikoina?''. Peuratassu hörähti surkeasti, ''Ai, tarkoitat varmaan etten ole ollut yhtä äkäinen?''. Kirsikkatassu hymyili huvittuneesti, ''No...nyt alat muistuttaa hieman sitä Peuratassua jonka tunnen''. Hopeanharmaa naaras pyöräytti silmiään, ''Entäpä sinä sitten? Etkö luule, että keneltäkään jäisi huomaamatta että olet puuhaillut jotain outoa?''.
''En tiedä mitä tarkoitat'', Kirsikkatassu siristi virheitä silmiään ja nuolaisi rintaansa liioitellun rauhallisesti, ''-entäpä sinä ja Savukielo?''. Peuratassu oli tukehtua kieleensä, eikä hänen säälittävät yskäisynsä jääneet rauhallisella klaaniaukiolla huomaamatta, ''Mitä sinä puhut tällaisessa paikassa?!''. Klaanitoverit kohottivat uteliaina korviaan, Tulivästäräkki vilkaisi mietteliäänä oppilaansa suuntaan. Kirsikkatassu puri huultaan naurua pidätellen, ''Olet oikeassa, täällä on liikaa väkeä- mitä jos juttelisimme vähän? Niinkuin..naarasjuttuja, tai jotain, vaikka suuren omenapuun luona?''. Peuratassua kismitti mustavalkean naaraan koppava käytös, muttei halunnut nolata itseään leirin valvovien silmäparien alla. ''Hyvä on'', hän myöntyi vastahakoisesti, ''-mutta saat metsästää minulle hiiren kiitokseksi''. Naaraskaksikko loikki ulos leiristä kaukana toisistaan, kumpaakaan ei sen liiemmin huvittanut heittäytyä tuttavan lähellisiksi.

Auringon kuivattama ruoho rapisi heidän kulkiessaan sen läpi, ja aurinko porotti armottomasti taivaalta eikä heidän ympärillään näkynyt suojaavasta varjosta merkkiäkään. ''No...mitä sinun ja Savukielon välillä oikeastaan on meneillään?'', Kirsikkatassu naukui käheällä äänellä, nummen pitkät heinät pyyhkivvät pienen naaraan kasvoja inhottavasti- ja vaikka kukkaset tuoksuivat herkullisilta, niissä pesivät ötökät yrittivät kaivautua hänen sieraimiinsa. Peuratassu pyöräytti silmiään ja ontui reippaan oppilastoverin perässä vääntyneellä tassullaan sukkelammin kuin Kirsikkatassu oli koskaan nähnyt. ''No ei mitään, Savukielo on nyt parantaja- hän keskittyy tehtäviinsä ahkerasti''. Kirsikkatassu vilkaisi olkansa yli, yllättäen kömpelösti ontuvaan Peuratassuun, ''No...entäpä sinä sitten? Sinun surkea esityksesi ei huijaa ketään, kaikki tietävät että joku on vinossa- sinun kannattaa keksiä hyvä tekosyy jos et halua todistaa ihastustasi koko klaanin edessä''.
Peuratassu kompastui heiniin ja syöksyi kuono edellä maahan, hän sylkäisi suustaan multaa ja irvisti miten se narskui hänen hampaidensa välissä. ''Tämä koko juttu on naurettava-!'', naaras puhisi Kirsikkatassun auttaessa häntä tassuilleen, ''-jos olisin jo soturi, voisin keskittyä soturintehtäviini! Sen jälkeen kun Tulivästäräkki nimettiin mestarikseni hän on kohdellut minua kuin pentua tassuni takia!''. Kirsikkatassu kallisti päätään yllättyneenä, ''Mutta sinähän olet oppilaspesän parhaita, nyt sinä vain kompuroit kun annat Savukielon häiritä elämääsi''.
''Äh-!'', pilkukas naaras heittäytyi ruohikolle, omenapuun juureen mullassa kieriskellen, ''-Savukielo, Savukielo- etkai vain itse olisi ihastunut kun tykkäät hokea sitä koko ajan?!''. Kirsikkatassu kikatti Peuratassun turhautuneisuudelle ja asettui viileälle maalle hänen vierelleen, ''Älä huoli, en minä yritä  viedä sinun parantajaasi''. Peuratassu virnisti ja huitaisi tassullaan irtonaisia terälehtiä vasten Kirsikkatassua. Empimättä mustavalkea oppilas otti haasteen vastaan ja tähtäsi kourallisen kuivaa heinää toverinsa päälle. Kasvisota kahden naaraan välillä jatkui tovin, kunnes lämpö kävi kiinni heidän nahkoihinsa ja he asettuivat varjoon lepäämään läähättäen kuin koirat konsanaan.

''Kuule...'', Kirsikkatassu jupisi katsellen yllä liihottavia valkeita pilvenhattaroita, ''-sinun pitäisi pyytää soturinimeksesi Peurakielo''. Peuratassun korvat värähtivät yllättyneinä, ''Miksi?''. Naaras kohautti lapojaan ja nuolaisi arpista tassuaan, ''Sitten voisit olla soturi, ja mennä eteenpäin elämässä- mutta voit silti rakastaa Savukieloa. Voit suojella häntä, se on sinun tehtäväsi soturina joka tapauksessa- ja koska et voi kertoa siitä kenellekään...voit ainakin pitää palan hänestä nimessäsi''. Hiljaisuus valtasi omenapuun, ja hetken ajan Kirsikkatassu luuli menneensä liian pitkälle. Peuratassu nyökkäsi, ''Olet oikeassa...minä pidän siitä''. Kirsikkatassu nyökkäsi, häntä tyytyväisesti heilahtaen.
''Sinun pitäisi pyytää nimeksesi Kirsikkanenäkäs'', Peuratassu kommentoi pitkän hiljaisuuden jälkeen ja puhkesi nauramaan. Kirsikkatassu virnisti, ''Kuono umpeen Peurakielo''. Kaksikko makasi omenapuun varjon alla kieriskellen, nauttien lämpimästä tuulesta ja kurkuissaan sykertävästä naurusta.

Näytä käyttäjän tiedot http://hurme.foorumini.com

Sponsored content


Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun  Viesti [Sivu 5 / 5]

Siirry sivulle : Edellinen  1, 2, 3, 4, 5

Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa