Et ole sisäänkirjautunut. Kirjaudu sisään tai rekisteröidy

Hiirenkorvanajan ja Viherlehden tuulia [1]

Siirry sivulle : Edellinen  1, 2, 3, 4  Seuraava

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas  Viesti [Sivu 3 / 4]

51 Vs: Hiirenkorvanajan ja Viherlehden tuulia [1] lähetetty To Marras 17, 2016 6:09 pm

Sumuvarjo hymyili Hiutaltanssille ja tarkkaili naaraan kasvoilla tapahtuvia ajatuksen katkeamisia, hyppyjä ajatuksesta toiseen. Soturittaren kehon kielestä näki, että tuo olisi niin halunnut lähteä mukaan Tuuliklaanin pentujen leikkeihin. Hiutaltanssi osasi olla niin pentumainen! Toisaalta, se oli asia, johon kolli oli ihastunut ystävässään. Miten noin järkevä, nätti kissa saattoi kuitenkin silmän räpäyksessä muuttua täysin pentumaiseksi? Se oli aivan käsittämätöntä!

Kolli havahtui ajatuksistaan ja käänsi hieman hämillään paremmin näkyvän silmänsä valkeaan naaraaseen. Soturi joutui hetken miettimään, mitä Hiutaltanssi oli sanonut, sillä hän ei viitsinyt pyytää ystäväänsä toistamaan. ”Mhh.. Tuota” kolli sanoi, vaikka oli vielä hieman hukassa naaraan kysymyksestä, ”Ah, tietenkin… En tiedä oikeastaan. Varmasti jonkun vahvan kissan, sillä meidän täytyy edelleen näyttää vahvalta, vaikka tuota meillä on tuota …. r-r-rampa kissa päällikkönämme. Aurinkokasvo siis varmasti valitsee kissan, joka pitää kissat sitten tyytyväisinä” Sumuvarjo yritti kuulostaa järkevältä. Tosiasiassa hänen ajatuksensa seikkailivat tulevassa päätöksessä yhtä paljon kuin kaikkien muidenkin. Kuka Tuuliklaanin tuleva varapäällikkö oikeasti olisi? Harmaa soturi toivoi kovasti, ettei se olisi Hiutaltanssi. Toisaalta, mahdollisuus oli hyvin pieni – sen soturi pystyi sanomaan suoraan. Mutta koskaan ei sitä tiennyt, Aurinkokasvosta ei koskaan tiennyt.

Sumuvarjo kääntyi ja oli juuri sanomassa jotain Hiutaltanssille, kun Aurinkokasvo kutsui Tuuliklaanin kissat klaanikokoukseen. ”Tule, mennään yhdessä” kolli naukui ystävälleen ja nousi seisomaan. Oodottamatta naaraan vastausta, hän jo kääntyi ja käveli muiden klaanitovereiden luokse, jotka olivat jo kerääntyneet odottamaan Aurinkokasvon päätöstä. Siniharmaa soturi vilkaisi taivaalle, jossa ei näkynyt kuin pari pilvenhattaraa. Aamu oli jo nyt tukahduttavan kuuma, päivästä tulisi siis vielä kuumempi. Kummallista, nythän oli kuitenkin vasta hiirenkorva, ei sään pitäisi olla tälläinen. Klaanit kärsisivät varmasti veden ja saaliin puutteesta tulevana viherlehtenä. Miksi metsä rankaisi heitä näin kamalalla säällä? Ensin lehtikato oli ollut kova korkean pakkasen takia, nyt tulisi niin kuuma hiirenkorva, kuin viherlehti. Klaanit selviäisivät kyllä niukalla ravinnolla – sitä oli aina vähän lehtikadon aikaan-, mutta että vähällä vedellä? Sumuvarjo rukoili, ettei kuumuus ja veden puute veisi yhdeltäkään klaanilta kissoja!

”Kunnia Rikkotähdelle” kolli naukuin katse kohti taivasta, kun Aurinkokasvo aloitti klaanikokouksen. Sumuvarjo laski katseensa taivaalta hetken kuluttua, mutta ei kääntänyt katsettaan Aurinkokasvoon. Hän sulki vasemman silmänsä, jonka johdosta kaikki sumentui hyvin epätarkasti oikean silmän nähdessä ainoastaan. Kolli antoi ajatuksiensa vaipua taas omaan maailmaansa, tällä kertaa johdattajana oli pienen pieni tuulenvire, joka yritti epätoivoisesti viilentää Sumuvarjon pörheää turkkia. Pian se kuitenkin luovuttaisi, kun huomaisi, ettei kissan turkki viilenisi tuon pienen tuulen vireen avulla. Se lähtisi seikkailemaan vapaana, villinä Tuuliklaanin avarille nummille, houkutellen saaliseläimiä koloistaan. Soturi saattoi jo haistaa kaniinin, joka nousi arkaillen pesäkolostaan nuuhkimaan ilmaan, haistaisiko tuo saalistavia kissoja.

Kuullessaan oman nimensä, Sumuvarjo hätkähti. Kuka hänen nimensä oli sanonut? Miksi se oli mainittu klaanikokouksessa? Ellei….. Siniharmaan kollin silmät rävähtivät auki salaman nopeasti. Ei, ei se voinut olla totta! Oliko Aurinkokasvo juuri julistanut koko klaanille, että hän, Sumuvarjo olisi seuraava varapäällikkö? Mutta ei hän soturi ollut vahva, ei hän pystyisi pitämään kissoja tyytyväisinä ollessaan varapäällikkö. Osa kissoista ei välttämättä tiennyt, mutta osa tiesi oikein hyvin, ettei kolli nähnyt kunnolla oikealla silmällään, jota koristi arpi. Äh, millaisen kuvan he yhdessä Aurinkokasvon kanssa antaisivatkaan – Tuuliklaanin päällikkönä oli kolmijalkainen kissa, varapäällikkönä taas osittain sokea soturi!

Siniharmaa, juuri nimitetty varapäällikkö vilkaisi ympärilleen. Kissat odottivat hänen nousevan päällikkönsä luokse, puhumaan jotain koko klaanille. Hän nielaisi vaivalloisesti ja nousi seisomaan. Soturi asteli rauhallisin, hieman vapisevin askelin kohti Aurinkokasvoa. Juuri ennen Aurinkokasvon rinnalle nousemista, hän sulki molemmat silmänsä, nielaisi ja kiitti Tähtiklaania asemasta, jota ei ollut osannut odottaa – välttämättä toivoakaan. Noustessaan kullankeltaisen kollin viereen, Sumuvarjo avasi silmänsä ja nosti katseensa klaaniin.

”Kiitos Aurinkokasvo” kolli aloitti hieman epävarmalla äänellä, kunnes vilkaisi klaanin joukossa istuvaan Hiutaltanssiin, ja hän sai rohkeutta jatkaa kuuluvammin; ”En millään osannut odottaa tälläistä kunniaa. Lupaan yrittää parhaani varapäällikkönä, pitää klaanimme vahvana Aurinkokasvon kanssa!” Viimeiset sanat hän naukui kunnioittaen uutta päällikköään, uutta asemaansa klaanissa. Hän hymyili antaumuksella klaanille, jonka jälkeen käänsi katseensa Aurinkokasvoon. ”Noh, mitä haluat minun tekevän ensimmäisenä, oi arvoisa päällikkömme?” Sumuvarjo naukui, pilke silmässään, ironiaa äänessään.

Näytä käyttäjän tiedot

52 Vs: Hiirenkorvanajan ja Viherlehden tuulia [1] lähetetty To Marras 17, 2016 10:51 pm

ORAVATASSU nyrpisti kuonoaan turhautuneesti Valtatassun viisaille vastauksille, hän kuulosti niin tietäväiseltä ja täsmälliseltä! Aivan kuin hän haluaisi koko olemuksellaan osoittaa olevansa parempi kuin hän, ajatus sai jokaisen naaraan selässä kihelmöivän karvan nousemaan aurinkoista taivasta kohti. Vaikka kuusenoksien suojaava neulaskatos siivilöi nuoren aamun lämpöä ohuiksi valonseiteiksi, hän tunsi nahkansa paahtuvan paksun turkkinsa peitossa. Oravatassua kismitti myöntää, mutta saaliseläimetkin saattaisivat tuntea samanlaisia kuumuuden häivähdyksiä ja hakeutua vesistöjen lähelle...Ulpukkakoski oli Varjoklaanin ainoa vesistö, ehkei Koirahampaan havainnointikyky pettänytkään niin pahasti kuin naaras oli arvellut.
Oravatassu nielaisi, hän ei myöntäisi olleensa väärässä. Siinä missä Ulpukkakoski on...kostea, kuten kosken kuuluukin olla pumpulisammal on varjoisa! Ja sitä paitsi sammalhan on aina kosteaa, eikö? Punakarvaisen naaraan korvat heilahtivat epävarmoina, oliko sammal kosteaa vain silloin kun ilmassa oli viileyttä? Jos oli kuivaa ja aurinkoista...sammalkin varmaan kuivuisi, vai koskiko se vain vanhaa sammalta? Ohdaketähti oli varmasti puhunut siitä aikaisempien koulutustuokioiden saatossa, mutta tieto oli valunut hänen viiksiensä välityksellä takaisin Varjoklaanin pisteliääseen aluskasvillisuuteen. Ihan sama, Oravatassu ajatteli happamana, ei sammal vaikuta metsästykseen tippaakaan.
Koirahammas nyökkäsi tomerasti, tyytyväisenä Valtatassun vastauksesta. Kukaan ei odottanut Valtatassun pärjäävän Oravatassun kanssa, mutta onneksi kolli oli aina valmis kantamaan oman kortensa kekoon… ''Hyvä on, muistakaa että vetisellä alueella metsästäessä pitää hiipiä kuivilla alueilla’’, naaras muistutti lempeästi ja huitaisi hyväntahtoisesti Valtatassun korvanpäitä pehmeäkarvaisella hännällään. ''Valtatassu, ehkä tämä on sinulle hyvä mahdollisuus harjoitella yhteistyötä-’’, soturi naurahti, ''-Oravatassu ei ole tyhmä, vain jääräpäinen’’.
''En minä ole jääräpäinen!’’, Oravatassu kivahti painellessaan tassujaan maata vasten, neulaset pistelivät hänen polkuanturoitaan ohuen sammalpeitteen lävitse. Yrittikö Koirahammas tehdä uuden ennätyksen kuinka usein voisi loukata häntä yhdessä päivässä? Koirahammas tuhahti, muksaisi itsepäistä oppilasta käpälällään ennen kuin tassutteli muutaman hännänmitan kauemmas kaksikosta. ''Tavataan Ulpukkakoskella hetkisen päästä, pysykää lähellä niin etsin teidät’’, soturitar naukaisi ennen kuin loikki matkoihinsa. Oravatassu tuijotti sisarensa perään, katsoi kuinka hänen noenmusta hännänpäänsä katosi saniaispensaikon tiheisiin lehdistöihin ja kääntyi kohti Valtatassua.
''Niin tietysti, et halua tuhlata aikaa’’, hän jupisi silmiään siristellen, yrittää vain tehdä vaikutuksen Koirahampaaseen. Vaikka ajatus Ulpukkakoskelle menemisestä tuntui yhä kuin pisara hiirensappea vasten hänen karkean kielensä rakkuloita, naaraan turkkia kutittava kuumuus sai hänen ajatuksensa kääntymään. Ei metsästäminen houkuttanut häntä, mutta lampeen pulahtaminen ei kuulostanut yhtään hullummalta! Etenkin nyt kun Koirahammas ei ole mukana, naaras ajatteli yllättäen helpottuneena siitä että sai hetken rauhaa ilman soturin läsnäoloa, voin syyttää kuumuutta ja sanoa että pääni oli kipeä. Yhä Valtatassun perään kipittäessään hänen viiksiensä läpi virtasi mahdollisia selityksiä sille, miksei hän saalistaisi tänään. Kuuma ilma vaikutti siunaukselta, kaikki tiesivät että Helmihäntä oli ollut herkkä auringonvalolle...tuntui pahalta käyttää hänen edesmennyttä emoaan kuin oikotietä onneen vain siksi, ettei hän jaksanut nostaa käpäliään metsästääkseen klaanilleen.
Piikikäs pisto painoi vasten hänen rintaansa, mutta Oravatassu sysäsi sen sivuun. Varjoklaanin reviirin aamuinen kauneus yllätti hänet, vaikkei hän yleensä huomioinut sitä. Nyt auringonvalossa kimmeltävä aamu-usva oli jo noussut tiheiden puiden latvoihin, se näytti ohuelta pumpulipilveltä joka oli ympäröinyt piikikkäät kasvit hempeydellään. Vaalea valo loisti unimaisen udun läpi aluskasvillisuuden kasvustoon, värjäten vihreät lehdet lämpimän kellertäviksi. Oravatassu nyrpisti kuonoaan, ''Mahaan sattuu’’. ''Taidan levätä Ulpukkakoskella, kaipa se johtuu kuumuudesta’’, hän kohautti huolettomana lapojaan heikon tekosyyn varjolla. Tuskinpa Valtatassua kiinnost, hän olisi varmasti tyytyväinen päästyään eroon toisen kissan seurasta. ''Joskus vaikutat enemmän erakolta kuin klaanikissalta, tai siis ei sillä ettetkö olisi ollut yksi…’’, naaras haukotteli happamat ajatuksensa ääneen, ''-ei sillä että vihaisin erakoita, minun sisareni pennut ovat puoliksi erakoita ja he ovat ihan mukavia...tosin ehkä se johtuu siitä että he ovat puoliksi klaanilaisia’’.
Oravatassu nosti käpälänsä kannon päälle, mutta puun juurille vuorautunut märkä sammalkerros ei tainnut pitää hänen puheistaan. Naaraan tassu liukui vehreällä kuin jääkerroksen päällä, hänen vartalonsa horjahti kömpelösti eteen päin ja oppilas iski kuononsa maahan. Oravatassu parahti maistaessaan ohuen veripeitteen kielensä päällä, silmnräpäyksen ajan naaras kuvitteli haistaneensa häivähdyksen emonsa tuttua tuoksua mutta se oli poissa ennen kuin hän ehti sulkea silmiään uudelleen.
Oravatassu kapusi ylös maasta ja hieroi kieltään kitalakeaan vasten tukkiakseen kulmahampaansa poraaman reiän, olipa tyhmää...yhtäkkiä naaraasta ei tuntunutkaan siltä että hän olisi halunnut jatkaa Valtatassun kiusaamista. Hän luimisti korviaan apeana, vain hännänheilahduksen ajan ja jatkoi sitten matkantekoa sanomatta sanaakaan äskeisestä kaatumisestaan.


// meow

Näytä käyttäjän tiedot http://hurme.foorumini.com

53 Vs: Hiirenkorvanajan ja Viherlehden tuulia [1] lähetetty Pe Marras 18, 2016 12:45 pm

Usvasiipi ehti juuri avata silmänsä, kun naaraan ohitse pyyhälsi jo kolme kissaa; tumma Valtatassu, pörheän hännän omistava Oravatassu ja ensimmäiseksi mainitun oppilaan mestari, pieni Koirahammas. Oppilaat tuntuivat jo nyt nokittelevan toisiaan, olivatko hekin olleet Hämykukan kanssa tuollaisia aivottomia karvapalloja mestareiden järjestämillä saalistus retkillä? Nuori soturi räpäytti silmiään, saaden ajatukset kirkastumaan enemmän hetkeen, johon hän oli juuri havahtunut. Tuhkan harmaa naaras vilkuili silmillään Varjoklaanin leiriä ja yritti huomata sisarensa. Minne pikimusta naaras oli mennyt? Soturitar muisteli, että he olivat sopineet edellispäivänä, että he lähtisivät ennen auringon huippua saalistamaan yhdessä, mutta jos soturitar ei nyt nopeasti löytäisi Hämykukkaa, suunnitelmasta tulisi täysin tyhjä.  Niinpä naaras päätti nousta soturien pesän edustalta, jossa oli juuri nauttinut hiirenkorvan auringon lämmöstä, joka siivilöityi kuusien havunoksien lävitse. Usvasiiven onneksi, hänen turkkinsa imi lämpöä itseensä, tehden naaraan olon mukavaksi. Soturi haukotteli nopeasti, paljastaen hampaansa ja sulkiessaan suunsa, hän nuolaisi nopeasti hieman kuivuneita suupieliään. Nyt todella tekisi mieli saada tuoresaalista! Ensiksi pitäisi vain löytää Hämykukkai. Onneksi sisar oli helppo löytää muiden klaanilaisten seasta. Häni saapui juuri tarpeiden tekopaikalta. “Hamykukka” Usvasiipi huuhdahti sisarelleen. Suuri kokoinen naaras käänsi katseensa hetkellisesti hämillään, miettien, kuka hänen nimeään huusi? Hän käänsi päänsä suuntaan, josta ääni oli kuulunut, muttei ehtinyt reagoida Usvasiiven hypätessä jo sisarensa päälle. “Äsh, et olisi tehnyt noin” naaras kivahti, “Olemme sotureita emme oppilaita!” Hämykukka työnsi tuhkan värisen naaraan pois päältään ja nousi sammaleisesta maasta pudistellen päätään. “Mikäs sinulla nyt on?” Usvasiipi kysyi noustessaan maasta sisarensa perässä. “Et sinä yleensä ole noin ärsyttävä” musta naaras kivahti vastaukseksi. Hämykukka nuolaisi nopeasti oikeaa tassuaan ja sukaisi korvien välistä. Usvasiipi teki huomaamattaan aivan samoin. “Jaahas” pitkäjalkainen soturi huokaisi ja silmäili sisartaan. Kyllähän naaras tiesi Hämykukan olevan herkästi ärsyyntyvä, mutta jo heti aamusta? Toisaalta, pikimusta naaras oli ollut kireä jo ainakin kuun ajan.“Noh, lähdemmekö sinne metsälle?” Usvasiipi kysyi rauhallisesti. Naaras tiesi oikein hyvin, että Hämykukka rauhoittui usein metsällä, kun sai ajatukset koottua vain yhteen päämäärään.Jospa se myös rentouttaisi kireitä hermoja tai saisi sisaren puhumaan Usvasiivelle, vastoin luontaista käyttäytymistapaansa. “Mhh, lähdetään vaan…” Hämykukka mutisi epäselvästi ja lähti jo kävelemään kohti Varjoklaanin leirin suuaukkoa, odottamatta Usvasiipeä. Usvasiipi huokaisi, muttei jaksanut huutaa sisartaan odottamaan. Niinpä naaras nousi istuma-asennostaan rauhallisesti ylös ja vilkaisi nopeasti leirin lävitse. Kun kukaan ei näyttänyt huomaavan hänen ja Hämykukan lähtöä, otti naaras pari nopeampaa askelta saadakseen sisarensa kiinni. “Oletko varma, että jaksat nyt keskittyä metsästämiseen tuon ärsyyntymisen kanssa?” tuhkan harmaa kissa kysyi suoraan tummalta soturilta. “Tietysti pystyn!” Hämykukka tuhahti, “Jos et usko, niin voi voi!” Tämän jälkeen hän kiihdytti vauhtiaan, jättäen sisarensa taakseen.

Näytä käyttäjän tiedot

54 Vs: Hiirenkorvanajan ja Viherlehden tuulia [1] lähetetty Pe Marras 18, 2016 1:13 pm

SYYSLEHTI luimisti kirjavia korviaan, hän täytti keuhkonsa helteisellä ilmalla ja puhalsi sen ulos hurjalla voimalla. Hänen keskipitkä turkkinsa tuntui painavalta aamun tunkkaisessa helteessä, hän voisi vain kiittää Tähtiklaania siitä että piikikkäät kuusenoksat suojasivat heidän reviiriän päivän pahimmalta kuumuudelta. Mutta kuumus ei ollut ainut syy mikä sai Syyslehden huokaisemaan kuin hän olisi kuunnellut luentoa Kameleonttitassun yrteistä. Ei, sekin olisi kiinnostavampaa, naaras ajatteli katkerana ja nuolaisi kilpikonnakuvioista käpäläänsä. Hänen pirteänvihreät silmänsä lipuivat hitaasti, haluttomasti kohti hänen vieressään istuvaa kissaa. Nuoren soturin väsynyt katse tutki kissan ääriviivoja, hän oli joutunut katsomaan niitä jo nuorena oppilaana. Tuo kissa tuntui olevan hänessä kiinni kuin takiainen! Syyslehden silmät lipuivat sievänhopeisesta hännäpäästä aina kissan kalpeisiin, vaaleansinisiin silmiin.
''-ja sitten viereeni istui Myrskyklaanilainen naaras, hän taisi olla nuori oppilas-’’, Jäävirta selitti keskittyneesti tarinaa viimekuun kokoontumisen tapahtumista, ''-hän vaikutti siltä kuin olisi järkyttynyt...kyllä minä ymmärrän, minun näköistäni kissaa ei varmasti ole muissa metsissä’’. Syyslehti murahti, tämä oli jo kolmas kerta kun soturi kertasi tätä tapahtumaa- mikä pahinta ei ollut vain nuoren soturin päähänpisto. ''Toivottavasti hän ei näe minusta epäsiveellisiä unia, olisin-’’, Jäävirta keskeytti lauseensa saadessaan suunsa täyteen Syyslehden häntäkarvoja. ''Noniin jo riittää herra ihmeellinen, ei hän sinun ulkonäöstäsi hämmentynyt- montako kertaa minun pitää sanoa sinulle etteivät oppilaat ole tottuneet tapaan jolla puhut heille!’’, naaras örisi selkäkarvat turhautuneesti pystyssä. Vaalea kolli hieroi kieltään käpäläänsä vasten ja silmäili ystävätärtään mietteliäänä silmänräpäyksen ajan. ''Kyllä minä ymmärrän...haluat että puhun sinullekin niin? Älä ole kateellinen!’’, hän virnisti lempeästi.
Syyslehteä ärsytti, mikä voisi olla pahempaa kuin Jäävirran asenne? Se että hän oikeasti kuvitteli kaikkien naaraiden havittelevan hänen karvojaan… Naaras nosti korvansa pystyyn, hän kuunteli ohi makaavan Usvasiiven sanoja. Metsästys, viimeinkin saan tauon tästä maanvaivasta! ''Hämykukka, odota!’’, kilpikonnakuvioinen naaras loikkasi seisomaan ja juoksi leiristä poistuvat sisaret kiinni. ‘’Tulen mukaanne, huomenta Usvasiipi’’, Syyslehti naukui lempeästi pehmeä häntä heilahtaen.
Jäävirta jäi istumaan paikoilleen, hänen vaaleat silmänsä seurasivat naaraiden matkaa metsälle. Hän vaihtoi asentoaan mietteliäänä, oliko Syyslehti niin kiusaantunut että hän halusi päästä pois hänen seurastaan? Vaikka he olivat olleet ystäviä jo kuita.. Kolli rapsutti korvantaustaansa käpälällään, hienosti tehty, hän ajatteli silmiään pyöräyttäen. En minä mikään Tähtiklaanin jäsen ole, soturi nuolaisi rintaansa. Nyt kun Syyslehti oli poissa, olisiko hänellä leirissä muuta tekemistä? Jäävirtä vilkaisi apeana oppilaidenpesälle, valkeat viiksikarvat värähtäen hän nousi seisomaan ja ravisteli hymyn kuonolleen. ''Naakkaliito, päivänsäde minne matka~’’, kolli huhuili tummanpuhuvan naaraan perään. Naakkaliito mulkaisi Jäävirtaa silminnähden ärsyyntyneenä, ''Olen menossa kouluttamaan Hanhitassua, mene sinäkin tekemään jotain hyödyllistä’’.
Jäävirta pysähtyi ja lumisti korviaan, hyödyllistä? Metsästäminen olisi hyödyllistä, eikö olisikin? Kolli pudisti päätään, piristyi ja loikki leiristä häntä heilahdellen. ''Pidä hauskaa Hanhitassu, jos Naakkaliito kiusaa sinua niin minä voin lohduttaa’’, kolli hymyili kiusoittelevasti ja antoi hännänpäänsä kadota aluskasvillisuuteen. Hän seurasi Syyslehden tuttua vainua ripein ja vikkelin askelin, auringonvalo lämmitti hänen selkäänsä ja kolli loikkasi ketterästi sammalpeitteisen kannon yli. Sienien verhoamien juurten haju tarttui kollin turkkiin, kun hän uskoi olevansa lähestymässä vasta leiristä poistuneita klaanitovereitaan hän kierähti nopeasti päivänvalon syleilemässä ruohossa saadakseen Varjoklaanille harvinaisten kukkasten tuoksun turkkiinsa.
''Hämykukka, nukuitko hyvin? Näytät kauniilta tänään!’’, soturi huhuili pirteästi työntyessään Syyslehden ohi. Naaras parahti turhautuneina ja jupisi hiljaisia kirouksia, luultavasti Jäävirtaa koskien.

Näytä käyttäjän tiedot http://hurme.foorumini.com

55 Vs: Hiirenkorvanajan ja Viherlehden tuulia [1] lähetetty Pe Marras 18, 2016 3:21 pm

Usvasiipi oli juuri saamassa sisarensa kiinni kun joku huusi hänen nimeään. Naaras säikähti paljon ja katsoessaan taakseen, hän kompastui omiin jalkoihinsa, mätkähtäen sammal mättääseen. Sammal tuntui tuhkan värisen turkin lävitse hieman kostealle, sillä aurinko ei ollut vielä tässä vaiheessa vuotta päässyt kuivattamaan sammaleen alla olevaa maata edes vähää. “Hiirenpapanat!” naaras tuhahti ääneen. Hän vääntätyi ylös maasta ja vilkaisi vierelleen juossutta kissaa. Kilpikonnakuvioinen naaras, Syyslehti oli juossut siron Usvasiiven vierelle. “Ai, huomenta” hän naukui klaanitoverilleen hieman nolona. Usvasiipi taisteli vastaan halua sukia korviaan, mutta se olisi vaikuttanut kummalliselta - olivathan he menossa metsälle. “Tule vain, harmiksesi meidän pitää ensin saada Hämykukka kiinni, sillä hän ehti tässä kaatuessani varmaan kolmen puunmitan päähän!” naaras tuhahti. Toki hän arvosti, että Syyslehti halusi hänen ja pikumustan Hämykukan kanssa. Mutta oliko Syyslehden pakko huutaa hänelle, jolloin hän oli kaatunut maahan? Usvasiipi vihasi ja oli aina vihannut itsensä nolaamista. Oli kyseessä kuka tahansa, jonka edessä hän sen tekisi - jopa Hämykukan edessä nolatuksi tuleminen hirvitti soturia. “Tuota, lähdetäänkö matkaan vai jäämmekö vielä tähän pitkäksikin aikaa?” Usvasiipi kysyi hermostuneisuus äänestä raikuvasti kuuluen, sillä hänen olonsa alkoi käydä hieman tukalaksi joutuessaan olemaan toisen kissan kanssa ilman Hämykukkaa. Naaras siirteli etutassujaan puolelta toiselle ja yritti olla vilkuilematta Syyslehden kilpikonnakuvioiseen turkkiin. Sen sijaan hän tuijotti tassuihinsa ja haistoi raikasta ilmaa. Pian naaraan sieraimiin kantoikin tuulen mukana vieno oravan tuoksu, joka oli ehkä kahden tai kolmen ketun mitan päässä siitä, missä naaraat nyt seisoivat. Hänen viiksikarvansa värisivät, kun saalistamisen halu yltyi entisestään. Kuin pakonomaisesta tarpeesta naaras käänsi selkänsä klaanitoverilleen. “Anteeksi Syyslehti!” naaras sanoi ja käänsi katseensa suuntaan, jossa uskoi oravan olevan Usvasiipi asteli jalkansa hennosti maanpinnalle, vaikka etenikin ripeästi, jottei orava pääsisi karkuun. Pian hän jo havaitsi näköpiirissää tuon oranssin-ruskean karvahännän. Se oli jäänyt kuusen alle nakertamaan pähkinää. Nyt soturin pitäisi olla nopea, jos haluaisi saada tuon kiinni. Pian Usvasiipi pääsikin askeleen mitan päähän saalistaan. Soturittaren huonoksi onneksi, hän astui oksan päälle ja orava tiputti pähkinänsä. Se oli juuri ryntäämässä kuusen pihkaisen, karkean rungon luokse, kun sen niskaan upposi kissan hampaat. Usvasiipi maistoi suussaan oravan kaulavaltimosta pulppuavan lämpimän veren, joka sai naaraan ruuan halun heräämään. Hän irrotti kuolleesta oravasta otteensa ja tiputti sen kuusen juurelle. Hän kaapi pehmeää mullasta, havunneulasista ja sammaleesta koostuvaa maata oravan päälle ja kääntyi siihen suuntaan mistä oli juuri tullut. Hän katseli kuusen oksien lävitse Syyslehteä, joka oli jäänyt paikalleen.


Sillä välin, Hämykukka oli juossut jo pitkälle. Äh, miksi hänen sisarensa epäili hänestä jotain? Ei häntä mikään vaivannut, ainakaan naaras ei itse huomannut! Mitään ei ollut tapahtunut, ehkä nyt oli vain huono päivä Hämykukalle. Tai Usvasiivelle. Tai koko Varjoklaanille! Naarasta kismitti. Hän pysähtyi ja kolautti päänsä kerran kuusen runkoon, saaden tietenkin pihkaa päähänsä. Ihan sama, Hämykukka ajatteli. Oli aivan normaalia, että kissa sai kuusen rungosta pihkaa itseensä, ei sitä tarvitsisi erityisesti yrittää poistaa - sitä paitsi, olisi turhaa yrittää poistaa sitä pelkän syljen ja tassujen avulla, sillä siitä ei seuraisi mitään muuta kuin pihkaa kaikkialla muuallakin kuin päälaella. Naaras käänsi selkänsä puun rungolle ja sulki hetkellisesti silmänsä. Nyt pitäisi rauhoittua ja ryhdistäytyä, jos hän ajatteli saada metsästettyä yhtään mitään ennen auringon huippua. Hämykukka veti syvään henkeä ja puhalsi rauhallisesti ulos. Avatessaan silmänsä hän huomasi naarasta lähestyvän Jäävirran. Tuo itserakas, ärsyttävä kollihan se sieltä tuli. “Hei vain Jäävirta… enemmänkin Jääaivo” naaras tuhahti, viimeiset sanat tosin kuiskaten. “Kiitos kysymästä, nukuin oikein hyvin ja ennen kun kysyt, minä en nähnyt unta sinusta ja rumasta naamastasi!” Hämykukka piti Jäävirran piikittelystä. Kolli oli niin itseään täynnä, joten tuolle ei tehnyt yhtään haittaa saada ilkeitä kommentteja naaras puolisilta kissoilta. “Katsos muuten, olet uskaltautunut tänne metsään, kuten me kaikki rumemmatkin kissat” Hämykukka naukui, “Mikä sinut sai tulemaan tänne? Pakottiko Ohdaketähti sinut tänne vai mitä? Et tulisi tänne tietääkseni vapaaehtoisesti!”




____________________________________

Iitun viimesin roolaus, edellisestä keskustelusta:
Pöllökynsi tallusteli Sielujenlaulun takana ja katseli samalla iloisena ympärilleen. Sielujenlaulun kysyessä tuntemattomien kissojen hajusta Pöllö veti syvään henkeä ja haistoi vieraiden kissojen läsnäolon lähistöllä. Pöllön niskakarvat nousivat hetkessä pystyyn ja silmät suurina hän katseli ympärilleen mutta ei nähyt mitään. Pöllö nyökkäsi hätäisesti Sielujenlaululle. Pöllö meni paniikkiin kuullessaan ettei hän haluaisi kissojen näkevän heitä `oliko jotain pielessä? miksi meitä ei saa nähdä` pöllö ajatteli hädissään ja kun kuuli Sielujenlaulun pyytävän hänen mennä pyörimään läheisessä mättäässä Pöllö epäröi ja laski versot maahan ja oli sanomassa mitä oli ajatellut mutta kuuli epämääräisen räsähdyksen lähistöllä jota säikähti ja pomppasi mättääseen piiloon ja kieri epämukavan märässä ja haisevassa mättäässä. Pöllö pomppasi pois mättäältä ja askelsi ripeästi Sielujenlaulun viereen ja nosti versot suuhunsa ja katseli tarkkaavaisena ympärilleen.

________________

Sielujenlaulu nyrpisti nenäänsä, kun Pöllö nousu karhunlaukka mättäältä hänen viereensä. Haju oli pistävä, sai naaraan silmät hieman vuotamaan. Noh, oma kehoitus se oli ollut. Naaras käänsi katseensa nuoresta Pöllöstä takaisin eteen, nähdäkseen, että Kuutamokuiske ja Kaarnapilvi olivat jo lähteneet. “nyt he ovat ainakin lähteneet, mutta tuo yhh..” naaras joutui räpäyttämään silmiään pari kertaa oikein rivakasti ennen kuin jatkoi, “.. haju ainakin peittää sinun oman hajusi klaaniin pääsemiseen saakka. Joten jatketaanko matkaa?” Viimeisen lauseensa parantaja tarkoitti lähinnä retoriseksi kysymykseksi, sillä ei antanut naaraalle oikeastaan edes aikaa vastata kysymykseen, vaan lähti kulkemaan kohti leiriä. Mitä hän oikein sanoisi Taivasklaanin päällikölle, Pöllötähdelle, heidän saapuessa leiriin? Parantajan mielestä tätä kissaa ei voisi käännyttää takaisinkaan - Taivasklaani oli täällä vielä niin uusi ja niin pieni, joten tuskin tästä nuoresta naaraasta mitään haittaakaan olisi klaanille. Lehtikato oli nyt ohitse, saalista oli jopa ylenpalttisesti, joten siitä kyllä riittäisi Pöllöllekin. Varsinkin sen jälkeen kun kulkukissa opetettaisiin klaanikissan tavalle, tuo oppisi metäsätämään ja arvostamaan klaanielämää. Sielujenlaulu todella toivoi kirjavan päällikön näkevän nämä puolet, jotka hänkin näki Pöllössä!
Hetken kuluttua kaksikko saapui lähelle Taivasklaanin leirin suuaukkoa. “Pöllö” parantaja naukui katsellessaan eteenpäin, “Tervetuloa Taivasklaaniin leirin”

Näytä käyttäjän tiedot

56 Vs: Hiirenkorvanajan ja Viherlehden tuulia [1] lähetetty La Marras 19, 2016 3:32 pm

Valtatassu kuunteli huuliaan nuollen Koirahampaan ohjeet, ja totesi niiden olevan hyvää kertausta. Tuskin hän olisi heti muistanut hiipiä kuivilla alueilla märkien sijasta. Hän olisi varmaan syöksynyt suoraa päätä koskeean, ja silloinhan kuurokin saaliseläin olisi kuullut litinän ja lotinan hänen tassuistaan, vaikka kolli yrittäisi miten hiljaa hiipiä. Valtatssu siristi tahtomattaakin silmiään, kun hänen mestarinsa huitaisi hänen korviaan pehmoisella hännällään. Mustavalkoinen oppilas kyyristyi refleksinomaisesti ja luimisti korvansa suojautuakseen lempeältä iskulta, mutta oli silti sekunnin myöhässä. Kolli nyökkäsi Koirahampaan sanoille.
Vai yhteistyötä? Olen siinä aika heikoilla, myönnän sen, mutta totuushan on se, että yksin pärjää parhaiten!
"Yritän parhaani vain hiukan jääräpäisen Oravatassun kanssa", Valtatassu maukaisi ja vilkaisi oranssiturkkista oppilastoveria. Hän yrittäisi parhaansa, mutta mitään ylihyviä saavutuksia ei kannattanut odottaa. Mustavalkoinen soturioppilas epäili salaa mestarinsa sanoja.
Entä jos Oravatassu onkin tyhmä? Entä jos hän onkin tyhmä ja jääräpäinen samaan aikaan? Entä jos Koirahammas onkin vain Oravatassun kanssa samalla aaltopituudella, eikä siksi huomaa sitä?
Valtatassun viikset väpättivät huvittuneesti, kun hän mietiskeli Koirahammasta ja Oravatassua. Kyllä soturi oli paljon fiksumman oloinen kuin Oravatassu, joka koko ajan jaksoi valittaa jostain pienestä. Hänen ajatuksiinsa tunkeutui Oravatassun kivahdus. Vai ei ole jääräpäinen... Valtatassu heilautti huvittuneesti häntäänsä, samalla kääntäen katseensa mestariinsa, joka teki lähtöä.
"Selvä, nähdään", mustavalkoinen oppilas huikkasi vielä Koirahampaan perään, ennen kuin lähti astelemaan kohti leirin sisäänkäyntiä. Hän olisi niin paljon mielummin mennyt yksin saalistamaan, mutta niin kauan kuin Oravatassu olisi hiljaa eikä säikyttäisi vähäisiä saaliseläimiä pois, olisi kaikki okei.
"En todellakaan! En halua, että Koirahammas luulee, etten pärjäisi vaikka minulla on sinunlainen pölypallero mukanani. Älä vain säikytä niitä saaliseläimiä pois tai sinusta tulee saaliseläin", Valtatassu murahti, mutta kepeään sävyyn. Hän tunnusteli sammalia polkuanturoidensa alla,ja kollin musta turkki imi vähän turhankin hyvin auringonvaloa itseensä, niin että valtatassulle tuli todella kuuma. Puiden luomat varjot olivat kuin hengenpelastajat. Onneksi Ulpukkakoskella oli hiukan viileämpää, ettei pakahtuisi kuumuuden takia saalistaessaan. Valtatassu kiristeli hampaitaan kuullessaan Oravatassun sanat.
Vai että mahaan sattuu? Se laiskiainen yrittää vain olla saalistamatta!
Valtatassu nyökkäsi välinpitämättömästi.
"Aha... liian heikko maha sitten, jos pieni auringonvalo aiheuuttaa sinulle jo vatsavaivoja. Auringonhuipun jälkeen voisit pyytää kameleonttitassua auttamaan sinua, eikä toisinpäin", mustavalkoinen soturioppilas maukaisi paheksuvana. Mitä tekosyitä!
Valtatassu kuunteli hiljaa Oravatassun sanat, kävellen samalla rivakkaan tahtiin eteenpäin. Hän ei vastannut oranssille naaraalle mitään, vaan hillitsi kielensä. Hän olisi kylläkin voinut sanahtaa jotain terävää, mutta ei nyt viitsinyt. Valtatassu halusi hyvillä mielin saalistamaan, eikä miettiä Oravatassun solvauksia hiiriä vaaniessaan. Soturioppilas hätkähti kuullessaan Oravatassun parahduksen, ja käänsi katseensa juuri sopivasti nähdäkseen oppilastoverin kuono sammalissa. Valtatassu peitti yskäisyllä naurunpuuskahduksen, ja käänsi katseensa pois hymyä pidätellen. Hän suunnitteli hetken mitä mukavaa tähän voisi sanoa, mutta tuli sitten toisiin aatoksiin.
Parempi vain esittää, etten nähnyt koko tapahtumaa...
"Aivan kuin olisin kuullut jonkun kiljahtavan tai jotain... kai se vain oli jokin lintu", Valtatassu maukaisi ja katseli ympärilleen, vilkaisten sitten Oravatassuun mukamas ymmällään, ennen kuin jatkoi matkaa kohti Ulpukkakoskea.

Näytä käyttäjän tiedot

57 Vs: Hiirenkorvanajan ja Viherlehden tuulia [1] lähetetty Ti Marras 22, 2016 10:39 pm

Pöllökynsi rauhottui vihdoin kun kuuli Sielujenlaulun kertovan muiden kissojen lähteneen. Pistävä haju hänen turkissaan oli epämukava ja häntä nolostutti saapua leiriin tämän hajuisena. Hetken hiljaisen matkan jälkeen Pöllö havahtui omista ajatuksistaan kuullessaan Sielujenlaulun mainitsevan hänen nimensä. Pöllö käänsi katseensa maasta eteenpäin. Monien kissojen hajut valtasivat hänen sieraimensa ja yhtäkkiä Pöllö ei ollutkaan enään niin varma halusiko mennä leiriin. Pöllö pysähtyi ja otti pari pakki askelta ja jäi katsomaan pelokkaana leirin suuaukkoa. 'mitä jos jokin menee pieleen? Mitä jos he ovatkin vihaisia minulle?' Pöllön ajatteli. Hänen selkää pitkin valui kylmä aalto. Mutta kaikesta pelosta ja jännityksestä huolimatta Pöllö tassutteli parantajan viereen ja veti syvään henkeä ja nyökkäsi itsekseen.

Näytä käyttäjän tiedot

58 Vs: Hiirenkorvanajan ja Viherlehden tuulia [1] lähetetty Ke Marras 30, 2016 5:01 pm

KÄÄRMEHÄNTÄ kuuli Ohdaketähden äänessä särkyvän epäilyn soinnun. Miksi päällikkö epäili Lintutassua? Naaras siristi aavistuksen verran silmiään, mutta vastasi päällikölle kuitenkin todenmukaisesti: "Ei hän ole vielä toipunut, mutta nyt on hänen aikansa". Käärmehännän ääni oli järkähtämätön kuin kallio, eikä siinä ollut pientäkään epävarmuuden säröä, joka olisi rikkonut soturittaren lausumien sanojen merkityksen. "Jos viivyttelemme, Lintutassu unohtaa miksi hän saa soturinimensä. Hänestä tulee soturi tänään". Käärmehännän keltaiset silmät kiiluivat pesän hämärässä hänen miettiessään maukuiko hän sanansa liian uhmakkaasti, liian kapinoivasti, mutta naaras pyyhki sellaiset ajatukset mielestään. Kyllä Ohdaketähti kestäisi hänen kettuilunsa. Pesässä oleva viileä ilma alkoi kaivautua naaraan turkkiin, mikä tuntui huojentavan hyvältä verrattuna ulkopuolella paahtavaan kuumuuteen. Kuuma tai kylmä, Käärmehäntä ei ikinä ollut välittänyt säästä, koska kaikesta selvisi, loskasta kuin rännästäkin. Tai ainakaan kissa ei tunnustanut, että häntä haittaisi turkin kastuminen, polkuanturoiden paleltuminen tai loputon kuumuus. "Sopiihan se?" Käärmehäntä kysyi loppuun vielä nopeasti, ikään kuin keventäen edellisiä sanojaan käskymäisistä pyytäviksi. Naaras räpäytti silmiään ja heilautti epämuodostunutta häntäänsä puolelta toiselle. Ohdaketähden olisi pakko nimittää Lintitassu tänään soturiksi. Niin oli tarkoitettu.

Näytä käyttäjän tiedot

59 Vs: Hiirenkorvanajan ja Viherlehden tuulia [1] lähetetty Ma Joulu 19, 2016 8:35 pm

ORAVATASSU nousi seisomaan turkkiaan ravistelen, märkä sammal tuntui iljettävältä ja hän haisi tunkkaisemmalta kuin klaaninvanhimpien makuusammalet! Hän nyrpisti kuonoaan ja pakotti itsensä unohtamaan homeisena löyhkäävän turkkinsa. Ainakaan ei ole enää kuuma, naaras muistutti itseään nolostuneena. Hän luimisti korviaan ja avasi suunsa, valmiina pistämään takaisin mitä ikinä Valtatassu keksisikään kommentoida hänen koomiseen tilanteeseensa. Oravatassu joutui kuitenkin sulkemaan suunsa sillä Valtatassu ei päästänyt äännähdystäkään hänen kaatumisestaan, sen sijaan hän huomautti jotain ympäristön äänistä kuin ei olisi huomannut mitään. Tähtiklaanin kiitos, Oravatassu ajatteli viiksikarvat helpottuneesti värähtäen. Jos Valtatassu olisi sanonut jotain typerään hän olisi tullut huonolle tuulelle, ei sillä etteikö hän sitä jo olisi.
Lehtisateen tummaturkkinen naaras pudisti päätään nopeasti, ''Ei, en kuullut mitään- olet viettänyt liikaa aikaa Koirahampaan kanssa’’, naaras murahti ja kipitti hänen edelleen ehtineen Valtatassun perään saniaisenlehdet heilahdellen. Koirahampaalla oli tapana olla varovainenen, ja herkkäkuuloinen kissa kun oli...niin siis silloin kun hän pysyi kaukana Kuusijalasta! Jos mustavalkea soturitar oli lähelläkään kumppaniaan hänen rakkaudentäytteiset silmänsä olivat nauliintuneina ruskeaturkkiseen varapäällikköön. Rakkaus oli omituista, kuinka se saattoi sokaista Koirahampaan silmät ja vaientaa hänen kuulonsa kuin muhkea sammal? Ja mikä omituisinta, miten sillä oli voima saada hänet voimaan paremmin tilanteesta huolimatta? Oravatassu nyrpisti nenäänsä, hänkin rakasti sisaruksiaan mutta heistä ei ollut hänelle koskaan mitään iloa…
''Ei se johdu auringonvalosta…’’, Oravatassu päätti vastata Valtatassun aiempaan kommenttiin hänen vatsakivuistaan, olemattomista sellaisista. ''Minulla on aamupahoinvointia, se menee ohi’’, naaraan häntä heilahti pirteästi, tällä kertaa hänen suustaan ei pyrähtänyt ilmoille pelkkiä valheita. Aamupahoinvointi sattui olemaan yksi hänen harvoja heikkouksiaan, vaikka se ei tänä kyseisenä päivänä häntä vaivannutkaan. ’’Jokainen Varjoklaanilaine tietää siitä, missä sinä olet ollut?’’.
Naaraan korvat heilahtivat, kepin katkeamista muistuttava ääni erottui kuulaana aamuisen hiljaisuuden kynsissä. Oravatassu nuuhkaisi ilmaa, myyrä? ''Mistä lähtien Ulpukkakoskella on ollut myyriä?’’, naaras naukui huolettomasti, miltei unohtaen että toinen heistä aikoi metsästää. Oravatassu oli sukua Koirahampaalle kaikesta huolimatta, toisin kuin hänen sisarensa jolla oli terävä kuulo hänen hajuaistinsa oli omaa luokkaansa. Naarasta turhautti miettiä sitä, Koirahammas ja Ohdaketähti nalkuttivat toinen toisensa perään siitä miten hän ei kunnioita ''kykyjään’’. Oravatassu loikki kauemmas Ulpukkakosken märästä maasta, hän luimisti korviaan ja istuutui aluskasvuston peittämän kannon päälle. Hän tiesi ettei Helmihäntä olisi toivonut tyttärensä olevan yhtä säälittävä kuin hän oli, mutta hän ei ollut koskaan pyytänyt syntyä klaanikissaksi. Se ei sopinut hänelle...ei laisinkaa! Naaras heittäytyi kyljelleen hännänpää nykien, ''Valtatassu, millaista oli olla erakko-’’, hän aloitti maarittelevalla äänensävyllä, ''-oliko se vapaampaa kuin täällä? Minä olisin mieluummin erakko kuin kuuntelisin Ohdaketähteä joka päivä!’’.
Joku päivä, Oravatassu vannoi mielessään, joku päivä jätän tämän pahanjahuisen ja pimeän metsän taakseni ja aloitan oman elämäni! Ajatus tuntui lämmittävän oppilaan käpäliä ja malttamattomuus väreili hänen turkissaan lämpöäkin kuumemmin, hän päästi kuonoltaan äänen joka matki kaukaisesti huokauksen ja aivastuksen omaperäistä yhdistelmää. Hän venytti käpälänsä pitkälleen ja nautti jäsentensä heikkenevistä jännitteistä, vaikka hän olisi mieluusti jäänyt nukkumaan Oravatassusta tuntui siltä kuin hän heräisi viimeinkin tähän helteiseen aamuun! Vaikka hänen edesmenneen emonsa, jota hän ei ollut koskaan päässyt itse tapaamaan saikin hänen mielialansa laskemaan hän uskoisi pystyvänsä mihin tahansa jos tekisi sen juuri nyt! Oravatassu nuuhkaisi ilmaa, haistoi vain kaukaisen vanhassa männyssä istuvan rastaan ja aluskasvillisuutta penkovan siilin...naaraan korvat heilahtivat, hän olisi halunnut nousta tervehtimään piikkiselkäistä otusta muttei tohtinut.




OHDAKETÄHTI räpäytti silmiään rauhallisesti, kuunnellen jokaisen Käärmehännän sanan tarkoin. Kuten päällikkö oli arvellutkin, Käärmehäntä oli tosissaan. Hiekansävyisen naaraan tapoihin ei kuulunut vakavista asioista vitsailu, ellei sitten hieman pistävään sävyyn. Nyt kun asia koski hänen omaa oppilastaan, jonka kanssa soturittarella on ollut silminnähden lieviä vaikeuksia ei kilpikonnakuvioinen Varjoklaanilainen odottanut harkitsemattomia päätöksiä. Silti hän ei voinut olla huolestumatta Lintutassun tilasta, päälliköllä ei ollut ollut aikaa tarkistaa itse nuoren naaraan vointia. Koko klaani tiesi miten herkkä Lintutassu oli, ja miten helposti hän herkistyi ja sai pelkotiloja eri tilanteista. Ohdaketähti olisi halunnut itse varmistaa ettei naaraalle jäänyt traumoja yksin liikkumisesta onnettomuutensa jälkeen, naaras ei syyttäisi häntä vaikka niin olisikin päässyt käymään.
Pesän multainen, kovaksi tallattu maa tuntui karhealta hermostuneena heilahtaneiden häntäkarvojen alapuolella. Ohdaketähti sivuutti inhottavan kutinan tunteen ja siloitti tassullaan kasvojensa karvaa. ''Jos olet sitä mieltä että on Lintutassun aika en vastustele, sinä olet hänen mestarinsa ja tunnet hänet varmasti parhaiten-'', päällikkö nyökkäsi hyväksyvasti ja laski käpälänsä tukevasti maanpinnalle, ''-sopiihan se, ilman muuta''. Hänen viiksensä värähtivät huvittuneesti Käärmehännän loppulisäykselle, oli suotavaa että hän puhui päällikölleen tavalla tai toisella kunnioittavaan sävyyn...mutta Ohdaketähti ei välittänyt moisista muodollisuuksista, mieluiten Varjoklaani pystyisi kohtelemaan häntä kuin perheenjäsentä.
''Minulla taitaakin jo olla soturinimi mietittynä, vai olisiko sinulla jokin ehdotus? Lintutassu arvostaisi varmasti nimeä jonka hänen mestarinsa on valinnut'', naaras ehdotti lempeästi ja nousi käpälilleen lauseensa ohella. Katonrajan läpi puskevat ohkaiset kuusenjuuret hipoivat hänen karvaansa, olisi hyvä ettei hänen yläpuolellaan kasvavan puun suonet valtaisi hänen pesäänsä täysin. Vuodenaikoja sitten hallinnut päällikkö ei varmaankaan ajatellut, kuinka puu kasvaisi ja eläisi vuodenaikojen läpi päällikköjen vaihtuessa. Nyt puu oli aikuinen, ja se tarvitsi enemmän tilaa... ''Minulla on puhuttavaa Kuusijalan kanssa, ellei hän ole jo lähtenyt leiristä- jos suot anteeksi'', Ohdaketähti naukui kohteliaasti.

Näytä käyttäjän tiedot http://hurme.foorumini.com

60 Vs: Hiirenkorvanajan ja Viherlehden tuulia [1] lähetetty To Joulu 22, 2016 2:21 pm

Valtatassu vilkaisi taakseen ja tavoitti katseellaan Oravatassun tummanpunertavan turkin. Kolli silmäili oppilastoveriaan hetken ilmeettömänä, ennen kuin käänsi päänsä ja jatkoi matkaa, Oravatassun ottaessa hänet kiinni. Valtatassun käpälät upposivat pehmeään ja märkään sammaleen, mutta hän ei valittanut. Viileä sammalmatto polkuanturoissa viilensi mukavasti kuumalta päivältä. Mustavalkoinen kolli tiiraili värittömillä silmillään puiden keskelle ja muutenkin ympäristöä. Hän tarkkaili maastoa ja raotti suutaan saaliseläinten varalta. Ainakaan vielä kolli ei ollut haistanut mitään mielenkiintoista. Ei hiiren hiirtä, ei päästäisen päästäistä. Valtatassu haukotteli ja ravisteli lihaksiaan, samalla kun keskittyi kuuntelemaan mitä Oravatassu sanoi. Punaruskea oppilas kertoi kärsivänsä aamupahoinvoinnista.
Suosittelen edelleen Kameleonttitassun apua, Valtatassu mietiskeli silmiään huomaamattomasti siristäen, muttei sanonut ajatuksiaan ääneen.
"Sepä ikävää...öh... otan osaa?" Kolli mutisi kysyvänä. Hän ei tiennyt mitä tällaisissa tilanteissa kuuluisi sanoa. Osaanottoa? Parane pian -toivotuksia?
"Mitä sinun vatsakipusi minulle kuuluvat? Miksi minun pitäisi tietää niistä?" Valtatassu kysyi vastakysymyksen Oravatassun kysymykselle hiukan närkästyneenä, mutta silti uteliaana.
Tuo karvapallo! Miksi hän olisi minun huomioni keskipisteenä? Vähänkö minä välittäisin hänen vatsakivuistaan!
"En sitten kai ole todellinen varjoklaanilainen, sitäkö meinaat?" Valtatassu kysyi kallistaen päätään. Ännessä ei ollut mitään uhkaavaa, vain välinpitämättömyyttä. Valtatassu tuijotti pienesti hymyillen oppilastoveriaan hetken läpitunkevilla silmillään, ennen kuin suoristi ryhtinsä ja katseli Ulpukkakoskea, jonne he olivat saapuneet. mustavalkoinen oppilas raotti suutaan uudestaan, eikä saanut vainua mistään syötäväkelpoisesta, joka olisi ollut sopivan lähellä. Kolli käänsi katseensa hetkeksi takaisin Oravatassuun, kuullessaan naaraan kysymyksen, ennen kuin kohautti lapojaan.
"Siitä on jo kauan, kun olin viimeksi yksin tämän metsän ulkopuolella...", Valtatassu aloitti pohdiskelevana, ja istahti hetkeksi alas siihen kohtaan, jossa maa ei ollut märkää. "Erakkona oli mukavaa olla, sai tehdä ihan mitä itse halusi, eikä ollut kukaan määräämässä. Sai mennä minne vain ja milloin vain. Erakkona olemisessa on hyvät ja huonot puolensa, kuten myös klaanielämässäkin", oppilas jatkoi ja katseli hetken taivasta, muistellen vanhoja aikoja. "Klaanissa kaikki pitävät toisistaan huolta, ja puolustavat omaa klaanian kynsin ja hampain. Mutta erakkona olet yksin vaikka suojaa, se elämä ole aina sellaista kuin nyt kuvittelet. Vapaus ja oma tahto on vain osa siitä", Valtassu maukui ja käänsi katseensa taivaalta Oravatassuun, samalla kun nousi käpälilleen. Hän lähti jölköttämään siihen suuntaan, josta oli saanut oravan vainun. Kolli muisti Koirahampaan ohjeet ja vältteli märillä kohdilla temmeltämistä, ja näkikin pian oravan maassa jyrsimässä jotain tammenterhoa.
Saisinkohan tuon helpommin kiinni, jos kuvittelisin sen olevan Oravatassu?
Valtatassu kehräsi hiljaa viiksikarvat väpättäen, ennen kuin tiputtautui vaanimisasentoon. Hän hiipi hiljaa oravaa kohti, joka pysähtyi hetkeksi tarkkailemaan ympäristöään, mutta jatkoi sitten ateriaansa. Sekunnin murto-osassa Valtatassu oli jo hypännyt ilmaan, terävät kynnet ojossa. Orava ehti juuri ja juuri kääntyä lähimmän puun puoleen, kun mustavalkoinen kolli olikin jo otuksen päällä. Valtatassu tuijoitti hetken kynsiään, -jotka olivat vanginneet oravan maata vasten- , ja hänen mieleensä nousi muisto veljestään ja sisarestaan. Hän oli surmannut sisareuksensa juuri näillä samaisilla käpälillä. Katuiko hän tekojaan? Ehdottomasti. Mutta muuta valinnanvaraa hänellä ei silloin ollut. Joko hän tappoi sisruksensa, tai he olisivat tappaneet hänet.
Orava rimpuili kovasti Valtatassun kynsien muodostamassa häkissä, ja löysi raon, josta melkein pääsi ulos. Valtatassu heräsi kuitenkin juuri sillä hetkellä horroksestaan, ja painoi saaliinsa vielä tiukemmin maata vasten, aikeenaan tappaa se. Jostain ylhäältä kuului kuitenkin vikinää, ja oppilas käänsi katseensa ylös puuhun. Pienestä rei'ästä kurkisti oravanpoikanen, joka nähtävästi itki emonsa perään. Pieni, punertavanoranssi otus näytti niin pelokkaalta, että Valtatassu meni hämilleen. Hän käänsi katseensa takaisin käpäliinsä, jonka alla oravaemo edelleen rimpuili.
En ole koskaan antanut armoa, joten miksi nyt? Mustavalkoinen oppilas kysyi itseltään, muttei silti pystynyt enää tappamaan oravaa. Valtatassu tuijotti hetken epäuskoisena tassujaan, ennen kuin huokaisi raskaasti ja nousi ylös, päästäen oravan vapaaksi. Se pinkaisi heti puuhun poikaisensa luokse.
"Pitäkää hyvänänne... hyvää jatkoa teille kummallekin", Valtatassu mutisi ja nuolaisi tassuaan.
Olen tappanut tarpeeksi monta viatonta henkeä elämäni aikana, joten eikös ole ihan reilua, että säästäisin tämän oravanpoikasen emon hengen tänään? Päästämällä yhden hengen vapaaksi pelastan toisenkin, tappamalla yhden olisi surmannut kaksi...
Valtatassu huokaisi ja vilkaisi viimeisen kerran puuhun, ennen kuin käveli eteenpäin.
"Minä etsin jotain muuta"

Näytä käyttäjän tiedot

61 Vs: Hiirenkorvanajan ja Viherlehden tuulia [1] lähetetty Pe Joulu 23, 2016 1:23 am

ORAVATASSU haukotteli kuono ammollaan ja rapsutti käpälällään kutisevaa vatsanreunaansa, hän antoi katseensa vaeltaa tiheän kuusikon verhoamalla taivaanrajalla. Sen vaaleansiniset, keltaisen sävyttämät värit tuntuivat olevan jossain kaukana...jossain Varjoklaanin ulkopuolella. Ei tähän synkkään reviiriin ja metsään sopinut noin kirkas avanto, ilmeisesti joku kuuli hänen ajatuksensa sillä auringon ääriviivat sinkosivat valkean valonsäteen suoraan hänen silmilleen. Oravatassu hieraisi ummistettuja silmiään käpälällään, tuhisten itsekseen hiljaisen uhkauksen siitä mitä tapahtuisi ellei hän saisi levätä rauhassa.
Naaras kierähti kannolla vatsalleen ja oli miltei horjahtaa sen päältä. Kostea sammalsuoja tuntui iljettävältä hänen nahkansa alla, mutta ainakaan hän ei sokaistunut kirkkaissa valovirroissa. Oravatassu siirsi katseensa uteliaana Valtatassuun, Koirahampaan oppilaaseen. Miltähän Valtatassusta tuntui, kun hän joutui näin oppilasaikojensa viimetipassa vaihtamaan mestariaan? Oli tietysti harmi että hänen edellinen mestarinsa oli menehtynyt, mutta naaras ei voinut olla miettimättä mitä kollin päässä mahtoi liikkua...onko hän edes harmissaan klaanilaisensa kuolemasta, vai vain huolissaan siitä että hänen soturinimensä ansaitseminen saattaa vähän viivästyä? Oravatassu nyrpisti nenäänsä, hän pystyi miltei kuulemaan isosisarensa toruvat sanat ja päätti vaihtaa ajatustensa suuntaa.
''Todellinen varjoklaanilainen?'', Oravatassu toisti Valtatassun sanat ja kallisti mietteliäänä päätään, mitä on olla todellinen varjoklaanilainen? Oliko hänen edesmennyt isänsä, Raitasydän ollut todellinen Varjoklaanilainen vaikka hän oli syntynyt Jokiklaanissa? Olenko minä todellinen Varjoklaanilainen, jos isäni oli syntyperältään toisesta klaanista? Oppilas tunsi olonsa epämukavaksi, Raitasydän oli ollut Varjoklaanin varapäällikkö ennen nykyistä Ohdaketähteä...jos se ei riittäisi todistamaan kollin uskollisuutta, mikä sitten? ''E-en minä sitä tarkoittanut! Ei sillä ettetkö sinä olisi...tai no kuka olisi..tai- tai..!'', Oravatassu havahtui ajatuksistaan ja sopersi mitä sylki suuhun toi. Naaras nielaisi, huitaisi paria iljettävää sientä suutuksissaan ja raahasu ruhonsa pois kannon päältä.
''Ei sillä ettetkö sinä olisi..öh, ''todellinen varjoklaanilainen''- kunhan vain...äh! Unohda koko juttu!'', Oravatassu luimisti korviaan ja tassutti askeleen lähemmäs suuntaa jonne Valtatassu oli loikkinut. Oliko kolli edes kuullut hänen sanojaan? Yllä paistava aurinko langetti selkää kuumottavia valopilkkuja hänen turkinneen. Oravatassu siristi silmiään huomatessaan Valtatassun kynsien alla pyristelevän oravaraasun, tapa se jo, naaras ajatteli hätäisesti. Hän vilkaisi puunrungolla uikuttavaan oravanpoikaseen, sen mustat nappisilmät vilkuilivat puunjuurella kyyristelevää metsästäjää jolla oli hänen emonsa henki käpälissään. Naaras seurasi tiiviisti pieneläinten murhenäytelmää, joka päättyi heidän osaltaan onnellisesti. Oravaemo pakeni Valtatassun kynsistä, kirjaimellisesti henkensä edestä ja kapusi pitkin kaarnaa takaisin pienokaisensa luokse. Oravatassu vilkaisi pesän pimeyteen piiloutuvia saaliseläimiä, ennen kuin käänsi katseensa takaisin oppilastoveriinsa. Hän avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta sulki sen ennen kuin ehdätti saada sanoja kieleltään.
Naaras vaihtoi kiusallisena painao käpälältä toiselle, hän ei ollut varma olisiko pitänyt ilkkua Valtatassua vai antaa asian olla. Tilanne oli saanut hänet hämmentymään ja keskittymään turhanpäiväisiin asioihin, kun Valtatassu ilmoitti etsivänsä muuta metsästettävää Oravatassu palasi takaisin maan pinnalle. Hän nyökkäsi terävästi, ja seurasi huomaamattomasti kollia katseellaan. ''Öh...just'', hän jupisi itsekseen ja häntä keinahdellen otti pari askelta märiltä sammalilta kohti lämmintä makoilupaikkaansa. Ilmassa leijaileva, kaukainen rastaan tuoksu jonka hän oli jo aiemmin saanut sieraimiinsa tuntui houkuttelevammalta nyt kun hän oli nähnyt Valtatassunkin saalistavan. Hän ravisteli lihaksiaan herätelläkseen itseään, ja kirmasi sitten kuivan kuolleen heinikon seassa mehevää tuoksua kohti.
Heinät kutittivat hänen viiksiään, varjojen ja valojen tanssi herätteli hänen aistejaan ja metsästyksen huuma kohosi helteen tavoin pitkin hänen jäykkiä jäseniään. Naaras tunnusteli käpälillään maata, hän kurkisti kohti yläpuolella viliseviä puidenlatvoja. Päivänvalon väläykset sekoittivat hänen aistinsa, Oravatassu siirsi katseensa muualle. Pienet mukulakivet tuntuovat viileiltä vasten hänen pehmeitä anturoitaan, naaraan korvat heilahtivat tarkkaavaisesti kaukaisia siivenräpäyksiä kuunnellen. Oravatassu hengitti keuhkonsa täyteen ilmaa, niin paljon että näytti siemeniä poskiinsa sulloneelta oravalta ja antoi hapen sitten kulkea omia teitään. ''Typerä Ohdaketähti...hän on idiootti..'', Oravatassu muistutti itseään, ennen kuin nuuhkaisi ilmaa. Hänen mestarinsa solvaaminen tuntui antavan hänen jäseniinsä energiaa joka kerta!
Valtatassun ominaistuksu tuntui yhtä vahvana kuin kolli olisi aivan hänen nenänsä edessä, naaras sulki silmänsä ja antoi itsensä keskittyä metsän muihin tuoksuihin. Aamuiset kastepisarat valuivat pitkin kuivuneita laventelinlehtiä, märät havunneulaset sekoittuivat puiden runkoa pitkin helteessä valuvaan pihkaan, Valtatassun käpälistä karanneen oravan väljä tuoksu. Hänen ympärillään vellovat hajut saivat Oravatassun unohtamaan jahtaamansa linnun. Lannoitetun pellon haju, haaskalan löyhkä, yöllä reviiriä pitkin taivaltanut ahma, eilisen metsästyspartiolaiset...Syyslehti, Naakkaliito, Hanhitassu!
Oravatassu säpsähti hereille hajuaistinsa lumoista, se rastas! Naaras hiipi pitkin aluskasvustoa, ripeästi kuin tämä olisi päivän ainut tilaisuus saada palastakaan saaliista. Hän puikkelehti puiden läpi, yhä kauemmas ja kauemmas Valtatassusta hajujen johdattamana. Matka tuntui ikuisuudelta, mutta vihdoin hän löysi sen mitä oli etsinyt metsän hajujen sokkeloisilta poluilta. Naaras muljautti nivelensä, nuolaisi huuliaan ja valmistautui loikkaamaan kohti siipiään sukivaa saaliseläintä. Mustarastaan kirkkaankeltainen nokka aukoi höyhentensä huokosia, sen elottomalta tuntuvat silmät näyttivät nauliintuneilta ympäristöön. Se nosti päätään, vilkaisi siipiensä välistä Oravatassuun päin ja lehahti lentoon. Oravatassu veti kehoaan taaksepäin, siristi tarkkaavaisesti silmiään ja ampaisi kohti lintua.
Huumaava ilmavirta pyyhki hänen turkkiaan, hänen käpälänsä heilahti putoavan lehden lailla. Hän tunsi linnun pehmeän rinnan polkuanturoidensa alla, hänen kyntensä uppoutuivat peitteen läpi lintuun ja se päästi äänekkään kiljahduksen. Naaras heitti linnun maahan ja vangitsi sen tassujensa alle, hänen hengityksensä oli tiheämpi kuin kaksijalkojen istuttama ruoho ja hänen sydämmensä syki hurjan loikan voimasta. Hän lopetti linnun napakalla puraisulla, hautasi sen pensaikon juureen vaikkei uskonut metsästävänsä loppupäivänä ja istuutui alas. Olipa hurjaa, olisitpa nähnyt sen isä...olisit ollut mielettömän ylpeä! Oravatassu nuolaisi käpäläänsä ja hieroi korvantaustaansa, kuinka hölmöä- Raitasydän ei olisi seuraamassa pentujensa metsästysretkiä helmihännästä.
Oravatassu nuolaisi huuliaan ja nousi takaisin tassuilleen, parasta palata Valtatassun luo, naaras ajatteli ja puikkelehti puiden lävitse takaisin saalistusretken aikaisen toverinsa luokse. Naaras tähyili ympärilleen, ''Jahas...taisin ajautua aika syvälle metsään, sanoikohan Koiratassu että piti metsästää Ulpukkakoskella...'', hän jupisi itsekseen niitä näitä, muistellen vanhemman soturin sanoja. ''Valtatassuuu...!'', Oravatassu marisi korvat luimussa, valmiina valittamaan kollille paahtavasta helteestä kunhan saisi tuon katseensa ulottuville.

Näytä käyttäjän tiedot http://hurme.foorumini.com

62 Vs: Hiirenkorvanajan ja Viherlehden tuulia [1] lähetetty Pe Joulu 23, 2016 12:20 pm

Valtatassu raotti suutaan ja etsi uuden saaliseläimen vainua. Metsän ja aamun aromit täyttivät hänen kirsunsa, ja ilmassa leijaili vielä melko vahvana oravien tuoksu. Ne pörröhännät olisivat täyttäneet Varjoklaanin tuoresaaliskasaa mukavasti, mutta tehty mikä tehty. Valtatassu vilkaisi Oravatassuun, joka oli tullut paikalle hänen saalistaessaan.
Nyt tuo pitää minua varmaan ihan outona. Päästin varman tuoresaaliin kynsistäni tuosta noin vain!
Valtatassu venytti haukotellen jäseniään ja katseli kuinka hänen oppilastoverinsa pörröinen häntä katosi heinikkoon, kunnes ilmestyi esiin hetken kuluttua hiukan kauempana, ja katosi taas. Valtatassu oli hetken kahden vaheilla, pitäisikö jäädä tänne saalistamaan, vai kenties mennä kurkkaamaan Oravatassun saalistustaitoja. Jos naaras edes aikoisi saalistaa... lähtihän tämä kuitenkin rastaan tuoksun perään. Lopulta Valtatassu kallistui enemmän toisen vaihtoehdon puolelle. Hän halusi nähdä, miten tämä pörröhäntäinen, punertavan turkin omaava oppilastoveri saalisti. Niinpä mustavalkoinen kolli lähti hiljaa Oravatassun perään, kuin saalista vaanien. Hän ei halunnut, että Oravatassu luulisi hänen vakoilevan... taino kyllähän hän oikeastaan vakoili, mutta ei se silti ollut sama asia. Kollin suunnitelmissa oli pysyä hyvän matkan päässä, josta Oravatassu ei häntä huomaisi, mutta josta hän pystyisi seuraamaan Oravatassun saalistusta. Valtatassu juoksi hiljaa Oravatassun perässä, läpi kuolleen heinikon ja koleat puut. Hän varmisti, että pystyi hetkenä minä hyvänsä piiloutumaan, jos Oravatassu sattuisi kääntämään päänsä. Vihdoin ja viimein Oravatassun askeleet hiipuivat, ja Valtatassukin pysähtyi. Kolli vilkuili hetken ympärilleen, löytääkseen jonkin paikan, josta näkisi selvästi kauempana hiippailevan oppilastoverinsa. Hän päätti kiivetä läheiseen puuhun, jonka korkeimmat oksat näyttivät hipovan pilviä. Mustavalkoinen oppilas ponkaisi ketterästi mutta hiljaa ilmaan, ja kiipesi terävien kynsiensä avustuksella ylemmäs ja ylemmäs, kunnes löysi sopivan tukevan oksan, joka varmasti jaksaisi kannatella hänen painoaan. Valtatassu tasapainoili ketterästi sille, ja istahi muina miehinä alas, painaen kyntensä tukevasti oksaa vasten. Hän ei halunnut pudota, maahan oli pitkä matka, ja pudotuksesta kuuluisi kaiken lisäksi kamala tömähdys. Kolli ei halunnut säikäyttää Oravatassun rastasta, eikä ylipäätänsä antaa naaraalle mitään vihjeitä siitä, että oli ollut paikalla "vakoilemassa".
Valtatassu nuolaisi pikaisesti rintaansa, ennen kuin käänsi katseensa alemmas, ja uppoutui katselemaan Oravatassun saalistusta. Rastas pyrähti lentoon huomatessaan vaaran, ja Valtatassu pidätti hengitystään, tuijottaen lihaksensa jännittävää punaturkkista oppilasta. Tämä ampaisi ilmaan nopeammin kuin rastas, ja sai kuin saikin kirjavan linnun kiinni. Hyppy oli ollut mahtava! Valtatassun silmät tuikkivat iloisesti hänen katsoessaan, kuinka Oravatassu hautasi loistavasti napatun saaliinsa maahan, ja palasi sitten takaisin samaa reittiä kuin oli tullutkin. Silloin Valtatassu kyyristyi puun latvuston suojaan, ja toivoi, ettei Oravatassu huomaisi häntä.
Näköjään onkin vaikeampaa olla paras saalistuksessa Varjoklaanissa. Luonne ei vaikuta saalistukseen, kerran kun Oravatassukin osaa salistaa noin hyvin...

Valtatassu höristi korviaan kuullessaan hiukan kauempana rapinaa. Hän käänsi katseensa, ja näki toisessa puussa oravan.
Eikai nyt taas! Oravat minut periköön!
Kolli päätti kuitenkin tällä kertaa saada sen hyppysiinsä, eikä todellakaan enää päästää vapaaksi. Muuten hän ei ikinä enää pystyisi katsomaan oravia samalla tavalla. Siitä tulisi saaliseläin, jonka parissa Valtatassu aina epäonnistuisi.
Toivottavasti orava riistana ei tarkoita samaa asiaa kuin nimen haltijana... en halua aina epäonnistua Oravatassun seurassa, se jos mikä olisi noloa!
Mustavalkoinen kolli mittaili välimatkaa oman puunsa ja oravan puun välissä. Sen saisi varmasti hypättyä yli, ainakin toivottavasti. Muuten hänestä tulisi Kameleonttitassun potilas moneksi kuuksi. Valtatassu ei kuitenkaan halunnut antaa tällä kertaa periksi, sillä kyseessä oli orava, jälleen kerran. Kolli jännitti lihaksensa ja pinkaisi juoksuun. Oksa taipui sitä enemmän hänen painostaan, mitä lähemmäksi hän tuli sen päätä. Orava huomasi hänet, kuten Valtatassu jo tiesikin, ja lähti juoksemaan toiselle oksalle. Valtatassu ponkaisi ilmaan ja ojensi käpälänsä. Hyppy oli samankalatainen kuin Oravatassunkin, mutta toinen haki korkeutta ja toinen taas pituutta. Mustavalkoinen oppilas laskeutui ketterästi oksalle, ja pudottautui yhden alemmaksi, lähtien sitten oravan perään, joka oli jo hyppäämässä seuraavaan puuhun. Takaa-ajo oli hauskaa, kunhan ei itse ollut pakeneva osapuoli. Valtatassu joutui toistamaan samanlaisen hypyn monta kertaa vilistäessään oravan perssä. Hän tunsi olonsa enemmän oravaksi kuin kissaksi, mutta hänen onnekseen puiden oksat olivat paksuja ja sopivalla etäisyydellä toisistaan. Välimatkaa kurottiin umpeen, ja kaksikko jätti oksat heilumaan taakseen juostessaan ohi.
Valtatassu tunsi lihastensa väsyvän kaikesta hyppelystä ja juoksemisesta, mutta niin näköjään myös orava. Tämän tahti hidastui, ja vihdoin Valtatassu saavutti pörröhäntäisen riistaeläimen. Se ehti hypätä ilmaan, kohti seuraavaa oksaa, mutta Valtatassu tavoitti sen ilmassa, ja nappasi vahvojen leukojensa väliin, ennen kuin laskeutui seuraavaan puuhun. Vauhti oli nopeampi kuin mitä Valtatassu oli kuvitellut, ja siksi kolli oli arvioinut pysähtymiseen tarvitseman ajan ja matkan väärin. Oppilas oli vähällä törmätä puunrunkoon, mutta ehti juuri ja juuri asjoissa pysähtyä.
Valtatassu vilkuili ympärilleen ja tajusi olevansa taas Ulpukkakoskella.
Tämäpä kätevää! Voin melkein sanoa, että lensin takaisin!
Ainoa mikä matkasta kärsi, olivat Valtatassun kynnet. Puu oli kovaa, ja kynnet kuluivat nopeasti, jos niitä hinkkasi koko ajan puun kaarnaan. Valtatassu varmisti, että orava hänen suussaan oli kuollut, ennen kuin pudottautui oksia pitkin takaisin maan pinnalle. He olivat oravan kanssa juostessaan koko ajan juosseet ikään kuin "alamäkeen", joten matka maan pinnalle ei ollut yhtä pitkä kuin mitä Valtatassu oli kiivennyt ylöspäin. Mustavalkoinen kolli kuuli Oravatassun äänen ja höristi korviaan samalla kun hautasi saaliinsa puun juurelle.
"No? Aijotko taas marista tai valittaa jostain?" Valtatassu kysyi lähestyessään punaruskeaa naarasta sivulta, silmät tyytyväisenä ja ylpeinä tuikkien. Ei hänen omasta saalistaan, vaan Oravatassun hypystä, vaikkei sitä ihan uskoisi.

Näytä käyttäjän tiedot

63 Vs: Hiirenkorvanajan ja Viherlehden tuulia [1] lähetetty Su Joulu 25, 2016 7:09 pm

ORAVATASSU pyyhkäisi kuonoaan tassullaan, hänen varpaansa väliin jäänyt sammalkiehkura kutitti kuonoa ja pakotti aivastuksen hänen huuliltaan. Keveässä tuulessa kahisevat heinät saivat hänet keskittymään vääriin asioihin, eikä hän huomannut Valtatassun köpötettyä paikalle ennen kuin klaanitoveri avasi suunsa puhuakseen. Naaras päästi tekaistun väsyneen huokauksen, hän nuuhkaisi ilmaa ja haistoi vastarevityn kaarnan. Hän mietti sekunnin sanoisiko jotain kollin epäonnistuneesta oravan metsästyksestä, mutta haistaessaan oppilastoverin hampaissa roikkuvan riistan hylkäsi aatteensa. ''Mitä?’’, naaras rykäisi, äänensä korkeus tahattomasti heilahtaen kuin satakielellä. ''Ei, en aio marista- tai valittaa...tämä on vakavaa’’, naaras vakuutti ja ravisti kuonoaan aiemmin kiusanneet sammalenrippeet matkoihinsa.
Oravatassu nyrpisit kuonoaan turhautuneena huomatessaan Valtatassun silmissä epätavallisen pilkkeen, oliko kolli noin tyytyväinen onnistuneesta saaliistaan? Onpa ärsyttävää, nyt hän varmaan luulee olevansa Varjoklaanin paras metsästäjä! Olisitpa nähnyt minun rastaani, olisit kateudesta vihreä! ''Täällä on niin kuuma että oravasi varmaan homehtuu ennen kuin saat sen tuoresaaliskasaan!’’, hän tuhahti ja käänsi selkänsä kollille puuskahäntä heilahtaen, ''-tuntuu siltä kuin turkkini sulaisi! Voidaanko mennä johonkin varjoisempaan...Ulpukkakoski taitaa olla metsän aurinkoisin paikka, jos joudun metsästämään täällä olen Tähtiklaanissa ennen kuin Koirahammas palaa!’’. Oravatassu hörähti omalle vitsilleen viiksikarvat värähtäen, mutta vakavoitui taas muistaessaan epäonnistuneen kuukivimatkan veljensä Joutsentassun kanssa.
Sehän oli Joutsentassun idea, eikö ollutkin? Minähän vain hipaisin kuukiveä, oppilas ajatteli silmiään viattomasti räpäytten. Hän kiepahti takaisin Valtatassun puoleen ja pyyhkäisi tassullaan poskeaan korostaakseen hänen helteestä kärsivän esitystään. Jos hän tietäisi mitä Joutsentassu ja Oravatassu olivat tehneet kuukivellä, hän varmasti nälvisi siitä! Onneksi Ohdaketähti ja hänen sukulaiskollinsa Kameleonttitassu olivat tarpeeksi reiluja ja pitivät pikku seikkailun salaisuutenaan! Jos koko klaani tietäisi sisarusten koskettaneet kuukiveä kuin päälliköt konsanaan...hän ei voisi enää koskaan näyttää turkkiaan oppilaidenpesän ulkopuolella! Kukaties mitä Hanhitassun mestari Naakkaliitokin sanoisi! Se naaras oli kuin, kuin….kuin naakka! Koko ajan raakkumassa toisten asioista, kuinka ärsyttävää!
Oravatassu kietaisi saniaisenvarren käpälänsä ympärille tylsistyneen oloisena, ''Äh kuinka pitkästyttävää...olisipa Koirahammas jättänyt minut rauhaan, niin ei tarvitsisi paistua tässä helteessä- olisinpa Jokiklaanilainen, niin voisin uida joessa!’’. Naaras toivoi että olisi voinut nielaista hänen kielensä...jos Koirahammas olisi kuullut mitä hän olisi sanonut, edes sisarusten välinen ystävyys ei olisi pelastanut häntä! Jokiklaani oli Koirahampaalle arka paikka, hänen veljensä oli palannut Raitasydämen synnyinklaaniin kielletyn kumppaninsa kanssa ja kuollut vain pari kuuta sitten sairauteen jota parantajat eivät tunteneet! Koirahammas oli kuitenkin päässyt olemaan veljensä vierellä tämän viimeisinä hengenvetoina...jos hän kuulisi Oravatassun haikailevan heidän isänsä synnyinklaaniin vaikka sanat olivat olleet vain harmitonta huulenheittoa-!
''Onhan meillä sentään Ulpukkakoski…’’, Oravatassu jupisi, nyrpistäen apeana kuonoaan. Toivottavasti Koirahammas ei koskaan tulisi kuulemaan hänen salaisia toiveitaan erakkoelämästä ja sen tuomista fantasiaseikkailuista, hän repisi rakkaudesta pikkusisarensa korvat ja syöttäisi ne variksille! ''No, sait jo oravan joten voidaan kai tehdä jotain muuta? Koirahammas on varmaan jo metsästänyt, enkä usko että häntä haittaa kun on näin kuuma ja viherlehti- riistaa löytyy paljon muutenkin, mennäänkö laventeliruoholle?'', naaras ehdotti silmät kirkastuen, ''-laventeliruohollakin on paljon riistaa!''. Oravatassun häntä heilahti innostuneesti ajatuksesta laventeliruohon takaiselle ladolle menemisestä, siellä kasvavan laventelimättään tuoksu oli niin vahva että riista uskoi olevansa näkymätön!
Tietystikään oppilas ei innostuksenpuuskassaan muistanut ettei kuka tahansa pystynyt metsästämään hajuaistin varassa, eikä myöskään sitä että hän oli yksi niistä kissoista- hänen päässään myllersi vain hyväntuulinen satu jonka Koirahammas oli joskus kertonut. Hän oli sanonut, että ollessaan nuori oppilas hän sekä hänen mestarinsa olivat leikkineet laventeliruoholla hauskaa leikkiä! Koska he eivät pystynyeet luottamaan hajuaistiinsa, he olivat hieman pelleilleet ja metsästäneet riistaa pelkästään kuulon ja näön avulla! Mustavalkea soturitar oli sanonut, että hänestä tuntui siltä kuin olisi ollut kuurupiiloa piileskelevän pienriistan kanssa ja mikäs sen hauskempaa! Koirahammas ei voisi nälviä heille koska he eivät metsästäneet, ja he voisivat pitää hauskaa samalla!
''En usko että Koirahammasta haittaa jos menemme ulpukkakoskelta pois!'', Oravatassu virnisti, unohtaen hetki sitten kiroamansa kuumuuden kuin sitä ei olisi ollut koskaan olemassakaan. ''Ellet sinä luule, että hiiret olisivat taitavampia piiloutumaan kuin sinä~'', naaras vihelteli viattomana, toivoen että haasteen tuoma kipinä saisi Valtatassunkin yhtymään hänen ajatukseensa. Välillä hän tuntuu siltä kuin olisi sotureiden ja soturilain orja tai jotain...kai hänkin voisi joskus pitää vähän hauskaa, jos arvon tuleva suuri soturi hellittäisi hiukan.

Näytä käyttäjän tiedot http://hurme.foorumini.com

64 Vs: Hiirenkorvanajan ja Viherlehden tuulia [1] lähetetty Su Joulu 25, 2016 7:26 pm

---- ROOLAUKSET ALÁ VEERA ----


KÄÄRMEHÄNTÄ virnisti ystävällisesti Ohdaketähdelle. Hienoa, että päälikölle sopi. Naaras ei joutunut hännästä vääntämällä selittää, miksi Lintutassusta pitäisi tulla soturi juuri nyt. Sekin olisi naaraalta nimittäin luonnistunut. "Toki", hän vastasi reippaasti. "Olen miettinyt Lintumieltä. Tai Lintusydänkin on ihan hyvä nimi...mutta, ymmärräthän?" Soturitar hymyili päälikölleen ja kallisti päätään hieman. Lintumieli. Ensimmäisenä mieleen saattaisi nousta kuva saaliseläimestä, rastaasta tai tiaisesta tai haaskalinnuista, variksista ja harakoista, jotka olivat välillä niin röyhkeitä, että kävivät taistelemaan kissojen kanssa heidän saaliistaan. Varmasti jotakin Joutsentassun kaltaista typerää kissaa saattaisi naurattaa. Mutta entäpä sitten haukat, kotkat ja viisaiksi puhutut pöllöt? Lintutassu saattoi olla arka, mutta hän oli myös ajattelevainen ja uskoutunut klaanilleen. Käärmehäntä oli ylpeä nimivalinnastaan. Nimi sopisi hänen oppilaalleen yhtä hyvin kuin kissalle korvat päähän. "En vie enempää aikaasi siinä tapauksessa", Käärmehäntä naukui. "Paitsi että", hän muisti äkisti erään asian. "-lähden viemään erakko Araa jokiklaaniin pian. Palaan iltaan mennessä. Älä nimitä Lintutassua ennekuin palaan!" Käärmehäntä nousi, nyökkäsi Ohdaketähdelle hyvästiksi ja luikki ulos kuumuuteen. Missähän Ara lymyilisi?


HIUTALTANSSI havahtui ajatuksistaan Sumuvarjon alkaessa puhua. Hän ravisteli kevyesti päätään päästäkseen irti Kiurupennun, Tuulipennun ja karvattoman Minttupennun leikeistä. "Totta", valkea naaras naukui päätään nyökytellen. "Jos Mahlahäntä olisi nuorempi, Aurinkokasvo saattaisi ehkä valita hänet. Toinen vaihtoehto voisi olla vaikka s-", soturin puhe loppui seinään, kun Aurinkokasvo kutsui klaanin koolle. Naaras hymähti ja loikki Sumuvarjon kintereillä lähemmäs vanhaa kelopuuta, jonka päälle kolmijalkainen Aurinkokasvo oli kivunnut. "Kohtahan se nähdään", soturitar hymähti enemmän itselleen kuin muille ja kävi istumaan harmaan kollin viereen. Hiutaltanssin naamalle nousi kevyt hymy, kun kaksikon takaa kuuluivat tuuliklaanin pennukon äänet, jotka vaimenivat äkkiä hiljaiseksi sipinäksi ja loppuivat sitten kokonaan. Naaras kuvitteli, kuinka pentutoverukset vaihtoivat jännittyneitä katseita toistensa kanssa, heilauttelivat pieniä häntiään innostuksissaan ja tuskin malttoivat istua paikallaan. Soturi ei kuitenkaan kääntänyt päätään katsoakseen taakseen, vaan antoi pelkkien mielikuvien kuljettaa kissan ajatuksenjuoksua. Aurinkokasvon liekinpunainen raitaturkki kiilsi paahtavassa auringonpaisteessa. Viherlehti alkoi yllättäen tänä vuonna. Aurinko paahtoi kissojen turkkeja ja sai heikommat voimaan pahoin. Hiutaltanssin selkänahka nyki. Aurinko kuivattaisi hänen karvansa karrelle vielä tätä menoa!

Aurinkokasvon puhuessa valkeaturkkinen naaras mietti edelleen hajamielisenä kestähän tulisi klaanin seuraava varapäällikkö. Kun Sumuvarjon hahmo äkkiä ponkaisi liikkeelle hänen vierestään, sai se Hiutaltanssin ajatukset taas olennaiseen. Mitä? Oliko Aurinkokasvo todella nimittänyt Sumuvarjon varapäällikökseen? Totta se oli! Hiutaltanssi oli ensimmäinen, joka kiekaisi kovalla äänellä Sumuvarjon nimen ylistäessään kollin nimeä ja onnitellakseen häntä varapäällikön asemasta. "Sumuvarjo! Sumuvarjo!" myös muut tuuliklaanin kissat huusivat uuden varapäällikön nimeä muutaman kerran kunnioittaakseen häntä. Pian korvia huumannut tuuliklaanilaisten mourunta kuitenkin oli ohi ja Sumuvarjo rikkoi syntyneen hiljaisuuden osoittaen sanansa Aurinkokasvolle. Vai niin, Hiutaltanssia nauratti, vai Sumuvarjo uusi varapäällikkö? Kuinka hienoa! Hiutaltanssi kuuli vanhan Mahlahännän hekottelevan matalalla äänellä Sumuvarjon sanoille.

Näytä käyttäjän tiedot http://hurme.foorumini.com

65 Vs: Hiirenkorvanajan ja Viherlehden tuulia [1] lähetetty Su Joulu 25, 2016 7:58 pm

OHDAKETÄHTI nyökkäsi hyväksyvästi Käärmehännän nimivalinnalle, Lintumieli antaisi varmasti paljon tulkinnanvaraa monelle kissalle. Päällikölle itselleen nousi päällimmäisenä ajatus hauraudesta jota hentotassuisella mutta nopealla Lintutassulla oli ollut pienestä pitäen. Kenties soturiksi nimittäminen ei tapahtuisikaan kuten kilpikonnakuvioinen oli omissa ajatuksissaan suunitellut, ehkä Lintutassu ei kasaisi karvoilleen paineita soturintehtävistä ja velvollisuuksista...vaan saisi puhtia ja lisää intoa palvella klaaniaan, tiedettyään että oli muodollisesti hyväksytty soturiksi! Ehkä nuoren kissan epävarmat tunteet katoaisivat, kun häntä ei enää kohdeltaisi ujona ja epäsosiaalisena kissana!
Ohdaketähdestä tuntui hieman hupsulta ettei hänen kaltaisensa lempeä kissa, vaan karkea Käärmehäntä sai Lintutassun avautumaan omaperäisestä ja heikolta vaikuttavasta luonteestaan. Hiekanvärinen soturi oli varmastikkin nähnyt oppilaassaan puolia, jota muut eivät olleet huomanneet. ''Ara?'', päällikön viiksikarvat heilahtivat uteliaina, hän ei muistanut kuulleensa nuoren naaraan nimeä aiemmin, ''-tietysti, matkatkaa turvallisesti''. Vaikka Jokiklaanilainen Sadepisara ja Myrskyklaanin taannoinen parantaja Persikkataivas olivat halveksineet soturilakia ja hylänneet synnyinklaaninsa ja velvollisuutensa...ei hän olisi voinut käännyttää Persikkataivaan pentua matkoihinsa.
Varjoklaania oli kerran kohdannut kovat ajat, ja silloinen parantajaoppilaana toiminut Persikkataivas oli pelastanut monen kissan hengen tuomalla heille yrttejä vastoin kouluttajansa tahtoa. Jos Kuohutähti ei hyväksyisi Araa klaaniinsa, Ohdaketähti ei epäröisi ottaa naarasta Varjoklaaniin, sillä hän itse kuului niihin kissoihin joka oli säilynyt hengissä Persikkataivaan ansiosta. Hän oli täällä tänään johtamassa klaaniaan, koska oli saanut apua odottamattomalta kissalta. ''Vie lämpimät terveiseni Kuohutähdelle'', naaras naukui lempeästi ja poistui pesänsä hämärästä aurinkoiseen päivään, Kuusijalkaa etsimään.
Lintutassu kuunteli korvat uteliaasti pystyssä Aran tarinoita vanhemmistaan, ja hiljaisesta erakkoelämästään pellonlaella. Totta puhuen, Ara oli ollut puheessa jo siitä saakka kun oli herännyt...vaikka Lintutassu ei halunnut sitä myöntää, häntä alkoi hieman pitkästyttää nuoren kissan loppumattomat sadut joissa ei ollut päätä eikä häntää. ''-ja sitten minä sanoin veljelleni, että hän on varmaan hiiri kun ei erota juuston ja yrtin hajua toisistaan! Hiirenloukku oli vähällä viedä häneltä nenän!'', Ara kiekaisi, kovempaan ääneen kuin oli tarkoitus. Pari pahaista silmäparia vilkaisivat kovaäänistä ventovierasta, ennen kuin jatkoivat klaaniensa rutiineja.
Lintutassu nyökkäsi pienesti hymyillen, ''Sinulla on varmaan jo kova ikävä veljeäsi, vaikutitte kovin läheisiltä'', hän naukui viiksikarvat heilahtaen. Hänellä sen sijaan ei ollut yhtään ikävä niin kutsuttua sisartaan. Kuinka se katurotta kehtasi väittää olevansa sukua hänelle? Vaikka se naaras pelasti hänet muutaman kerran...ei se tarkoita että hän olisi hyvittänyt koirien avulla toteuttamansa raakuudet. Lintutassu tasoitti märällä tassullaan korvantaustansa karvaa, on vaikea uskoa että lempeä jättiläinen Tikki oli niin läheinen sen...sen hirviön kanssa! ''Lintutassu, onko kaikki hyvin?'', Aran odottamaton kysymys nosti hänet ajatustensa suosta.
''On, on tietysti! Jatka vain...'', nuori varjoklaanilainen säpsähti ja hymyili hiljaa. Ara siristi silmiään, kohautti lapojaan ja päätti että oli parasta antaa Lintutassun ajatella rauhassa. Vaikka hän oli utelias tietämään lisää Lintutassusta, koirista ja niistä luopioista...hänen emonsa oli aina sanonut, ettei kannattanut sekaantua toisten asioihin. ''Niin tuota, mutta veljeni ja emoni pärjäävät varmasti hyvin ilman minua....emo aina sanoi että muistutin enemmän isääni, Persikkataivasta'', Ara naukui, kehräyksen kohotessa hänen kurkkuunsa, ''-hän sanoi että tiesi minun syntyneen klaanikissaksi, vaikka totta puhuen en aluksi tiennyt että he olivat syntyneet tässä metsässä''. Lintutassu kallisti päätään, ''Miten sait sen sitten selville?''. Ara kohautti lapojaan, ''En tiedä...jotenkin minä vain tiesin sen, ettei minun ollut tarkoitus asua pellolla ja metsästää laiskoja hiiriä- kun minä kerroin vanhemmilleni, he kai päättivät että oli parasta kertoa''.
Lintutassu luimisti korviaan mietteliäänä, ''Oli varmasti vaikea elää paikassa, jossa tuntui ettet kuulu sinne'', hän maukui, eikä ollut varma puhuiko itselleen vai vastapäätä istuvalle persikkaturkkiselle. Ara nyökkäsi reippaasti, hennonsiniset silmät sädehtien. ''Oli! Kun sain kuulla tarinoita klaanielämästä ja siitä millaista se oli, tiesin mitä elämästäni oli puuttunut!'', naaraan häntä heilahteli kuin heikko oksankarahka myrskytuulessa, ''-oli kuin Tähtiklaanin siunaus, että sinä ja Käärmehäntä kuljitte siitä ohi! Vaikka...vaikka tietysti se oli ikävää mitä sinulle sattui. Lintutassu avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta sulki sen. ''Käärmehäntä tulee'', oppilas naukaisi hyväntuulisesti. ''Aijaa? Huomenta Käärmehäntä!'', Arakin tervehti tuttavallisesti.

Näytä käyttäjän tiedot http://hurme.foorumini.com

66 Vs: Hiirenkorvanajan ja Viherlehden tuulia [1] lähetetty Su Joulu 25, 2016 8:01 pm

Valtatassu käänsi hivenen päätään ja siristi värittömiä silmiään huvittuneena kuullessaan Oravatassun huokaisevan liioitellun syvään.
Noniin, tästä se taas alkaa...
Kolli nyökkäili mukamas ymmärtäväisenä kuullessaan punaruskeaturkkisen sanat. Vai ei valituksia? Sehän nähdään!
Valtatassu näki parhaaksi istahtaa alas. Tästä tulisi varmasti pitkä juttelutuokio, taino, ehkä yksinpuhelu olisi osuvampi sana. Kuitenkin oli kunnioitettava klaanitoveria, kun tämä puhui. Valtatassu toivoi ehkä salaa, että olisi voinut olla lintu ja lentää taivaan tuuliin. Sitä hän ei kuitenkaan ollut, ja hänen oli pakko kuunnella Oravatassua. Naaras valitteli päivän kuumuudesta ja tokaisi Valtatassun oravan homehtuvan ennen kuin pääsisi tuoresaaliskasaan.
Oravilla onkin sitten taipumus homehtua... kulkee näköjään sekä veressä, että nimessä...
Mustavalkoinen kolli oli kiitollinen siitä, että Oravatassu oli juuri sillä hetkellä kääntynyt pois, niin ettei tämä nähnyt hänen hymyään, jota hän yritti turhaan salailla. Valtatassu pyysi mielessän anteeksi oppilastoveriltaan huonoa vitsiään, kun Oravatassu jatkoikin jo valituksen tulvaansa.
Ei sinussa olisi mitään eroa, vaikka sulaisitkin, olet niin löllö jo valmiiksi!
Valtatassu rykäisi ja nousi ylös turkkiaan ravistellen. Hän yritti saada tyhmät ajatukset pois päästään, mutta ne vain tulivat, kuin tyhjästä, eivätkä edes olleet hassumpia. Pieni virne Valtatassun huulilla hyytyi heti, kun hän aisti Oravatassun aikovan taas kääntyä hänen puoleensa. Kasvot peruslukemilla mustavalkoinen kolli kohtasi uudestaan oppilastoverinsa katseen. Valtatassu tunsi kyllä kuumuuden turkillaan, joka oli suureksi osaa musta. Väri oikein imi auringon valoa itseensä, joten kyllä Valtatassu tiesi mistä Oravatassu puhui. Mutta kolli ei kyllä ikinä olisi myöntänyt tämän olevan oikeassa!
Valtatassun silmät suurenivat hänen kuullessaan Oravatassun tahtovan Jokiklaanin joelle räpiköimään.
Miten joku voi edes miettiä tuollaista?! Sadepäivät ovat kamalia, saati sitten joessa uinti, ja vielä vapaaehtoisesti!
"Öhh... okei", Valtatassu maukui hämmentyneenä ja epävarmana siitä, mitä pitäisi edes vastata. Uteliaisuus kuitenkin kalvoi kollin mieltä.
"Etkö olisi varjoklaanilainen, jos saisit itse päättää?" Hän kysyi ja nojautui hivenen lähemmäksi päätään kallistaen. Valtatassu kun luuli, että kaikki klaanisyntyiset olivat uskollisia omalle klaanilleen kuolemaan saakka.
Valtatassu empi hetken kuullessaan Oravatassun ehdotuksen laventeliruoholle menemisestä. Olisiko se fiksu ajatus?
"Mutta Koirahammashan käski...", kolli maukui, mutta hänen äänensä kuitenkin hiipui, kun hän tajusi kuulostavansa aivan säälittävältä pieneltä pennulta, joka totteli sokeana emoaan. Valtatassun katseesta paistoi epävarmuus, joka oli siellä vain harvoin. Hän katseli hetken ympärilleen, ja mieti mitä tehdä, pysyäkö täällä vain kenties myöntyä Oravatassun ehdotukselle. Lopulta kolli huokaisi ja kohautti lapojaan.
"No... miksikäs ei, kyllä Koirahammas meidät varmasti sieltä sitten löytää, ainakin toivottavasti", Valtatassu maukui myöntyen, mutta muisti sitten, "Tämä oli sitten sinun ideasi!" Kolli sanoi naurahtaen. Asia ei ollut iso juttu, mutta silti oli turvattava oma selustansa. "Minä lähdin mukaan vain vahtimaan sinua", mustavalkoinen oppilas jatkoi virnistäen, ennen kuin venytteli jäseniään. Laventeliruoholle meneminen ei kuulostanut edes hassummalta!
Valtatassu vilkaisi oppilastoveriaan epäuskoisena kuullessaan tämän puhuvan hiiristä.
"Ei ikinä! Ne ehkä osaavat piiloutua paremmin kuin sinä, mutta älä vedä minua mukaasi!" Hän naurahti ja pyöräytti silmiään, ennen kuin rupesi jölköttämään Laventeliruohoa kohti, jättäen Oravatassun taakseen. Valtatassu mietti Oravatassun hyppyä. Olisiko hän itse pystynyt samaan? Hänen olisi joskus ehdottomasti kokeiltava, ja jos hän ei osaisi, olisi hänen harjoiteltava sitä. Ei Valtatassu halunut taivasklaanilaiseksi tulla, muttei myöskään halunnut hävitä Oravatassulle. Kolli huokaisi ja kiristi hiukan tahtiaan.
"Oletko tulossa? Haluan olla Laventeliruoholla ennen kuin lehtikato saapuu!" Valtatassu huikkasi taakseen ja heilautti ylpeästi häntäänsä.

Näytä käyttäjän tiedot

67 Kuusijalka lähetetty Ti Joulu 27, 2016 4:35 pm

KÄÄRMEHÄNTÄ käveli epämuodostunut kaksihaarainen häntä puolihuolimattomasti heilahdellen kohti Lintutassua ja Araa. Kaksikon kiivas keskustelu - tai oikeastaan Aran solkenaan soljuva pälpätys - raikui naaraan korviin heti, kun hän oli astunut päällikön pesästä ulos. Naaraat näyttivät tulevan helposti juttuun, lukuunottamatta Lintutassun pitkästynyttä ilmettä, ja Käärmehäntä tunsi pientä sääliä ajatellessaan joutuvansa erottamaan heidät pian toisistaan. Aralle kuului jokiklaanin kissan polku, mutta näkisivätpä nuo kaksi ainakin klaanikokouksissa joka kuu. Niinkuin näkivät myös Käärmehäntä ja Hiutaltanssikin. "Huomenta Lintutassu-", soturi nyökkäsi oppilaalleen, "-Huomenta Ara". Hiekanvärinen naaras tervehti myös Araa pienellä nyökkäyksellä. Sitten hän kääntyi kokonaan erakon puoleen. "Luulen, että meidän on aika lähteä jokiklaanin reviiriä kohti pian", hän moukui ja heilautti toista korvaansa. "Ymmärrän jos haluatte hyvästellä toisenne vielä...minä odotan sinua leirin suuaukolla", Käärmehäntä viivytteli sanojaan hieman. Vaikka ei heillä kiire ollut, naaras halusi päästä liikkeelle mahdollisimman äkkiä. Soturitar oli jo kääntymässä, kunnes lisäsi vielä: "Ja sinä, Lintutassu, jäät leiriin lepäämään. Älä haaveksikaan pääseväsi mukaan". Niine hyvineen kissa kiepahti kannoillaan ja lähti leirin suuaukkoa, suuria murattipensaita kohti. Oli jännää päästä käymään jokiklaanissa pitkästä aikaa. Käärmehäntä muisti vakoilleensa jokiklaanilaisia joskus oppilasaikoinaan mestarinsa kanssa. Naaraalla ei ollut jokiklaanissa ystäviä, muttei vihollisiakaan. Jokiklaani oli jotenkin hyvin passiivista kansaa. Varsinkin nyt, kun päällikön paikkaa piti rauhallinen Kuohutähti. Toisaalta myrskyklaanin ja jokiklaanin väliset konfliktit sekä siteet kiehtoivat naarasta...
Tassutellessaan leirin halki Käärmehäntä havaitsi Kuusijalan ja Sävytassun juttelemassa vähän syrjemmällä, siloittuneen kallion taustalla. "Miksi te ette kertoneet meille heti?!" hoikka Sävytassu kivahti Kuusijalalle, joka vastasi rauhallisella äänellä: "Ajattelimme sen olevan parasta teille kaikille. Ettei teidän tarvittaisi elää ilman isää ". "Mutta meillä ON isä, en olisi tarvinnut sinua!!" punertavaturkkinen naaras sähähti. Käärmehäntä näki, että Sävytassun sanat satuttivat Kuusijalkaa, mutta hän ei näyttänyt olevan aikeissa sanoa sitä "tyttärelleen". "Oletimme, ettei Heinä olisi ikinä kaivannut teitä", Kuusijalka naukui vain, rauhallisena. Kolli ajatteli selvästi, että Sävytassun katkeruus oli täysin oikeutettua. "Oikeat isät kaipaavat aina pentujaan", nuori naaras mourusi niskavillat pörhössä. "SINÄ et varmaan väliltä meistä enää, kun OMAT pentusi syntyvät!" Kuusijalan ilmeestä paistoi hämmennys ja suru. Ne näyttivät iskeneen yhtä aikaa, eikä varjoklaanin varapäällikkö näyttänyt löytävän sanoja.
Käärmehäntä päätti katkaista perheriidan ja röhäisi kuuluvasti. "Kuusijalka, Ohdaketähti kaipaili sinua", naaras nau'ahti muina miehinä, aivan kuin olisin sattunut paikalle vastikään. "Ah", Kuusijalka äsähti luomatta katsetta enää Sävytassuun. "Minä tulen". Varapäällikkö nyökkäsi kiitokseksi Käärmehännälle ja luikki kohti Ohdaketähden pesää. "Ai, nytkö et enää kestä katsoa minuun edes?" Sävytassu murisi halveksuen ja itkuisena valheisänsä perään. Vaikka soturittaren olisi tehnyt mieli, hän varoi puuttumasta kaksikon asioihin, kääntyi pois ja jatkoi matkaansa kohti määränpäätään. Pian pieni punainen kissa syöksyi naaraan ohitse kuin pakoon pinkova orava, jätti jälkeensä vain heiluvia muratinoksia ja katosi metsään.

Näytä käyttäjän tiedot

68 Vs: Hiirenkorvanajan ja Viherlehden tuulia [1] lähetetty Su Tammi 01, 2017 9:52 pm

ORAVATASSU nyrpisti kuonoaan turhautuneena Valtatassun vastalauseille, onko tuo kolli sukua hiirelle? Luulisi, että hänen kaltaisensa vannoutunut soturioppilas kykenisi pitämään hieman hauskaa! Hän avasi suunsa sanoakseen jotakin kollin nyrpeille sanoille, ja oli jo maistavinaan kitkerät lauseensa kun oppilastoveri lähti tassuttelemaan kohti Laventeliruohon pehmoisia pellavamattoja. Hän höristi korviaan yllättyneenä Valtatassun odottamattomasta, joskin ylpeästä suostumisesta hänen hölmöön ehdotukseensa. Oravatassu ravisti tassuaan kuin olisi saanut kuuman kekäleen varpaisiinsa, helteinen ilma taisi tehdä hänen paksulle turkilleen tepposia. Joko aamupahoinvointi olisi ilmaantunut myöhässä aikataulusta, tai perhoset kutittaisivat hänen vatsaansa.
''Hah! Jos se on minusta kiinni, olen Laventeliruoholla ennen kuin ehdit hiirtä sanoa!'', Oravatassu uhmaili nyrpeällä äänensävyllä, mutta hänen viiksikarvansa heilahtivat hilpeästi hänen vipeltäessään Valtatassun ohi. Ulpukkakosken kosteat sammaleet vaihtuivat huomaamattomasti kuiviin, pitkäkasvuisiin heinänkorsiin ja mullan peittämään vihreään nurmentynkään. Lehtikato oli tullut yllättäen, ja värittänyt reviirin nopeasi aluskasvustollaan. Oravatassusta tuntui omituiselta sanoa hyvästit lumelle, tämä oli hänen ensimmäinen viherlehtensä! Hän ei malttaisi nähdä sen vaihtuvan sataviin lehtiin, joista klaaninvanhimmat olivat satuilleet! Mutta hän näki parhaaksi unohtaa tulevien vuodenaikojen ajatteleminen, ja nauttia helteestä kun voisi! Jos se ei pakahduttaisi häntä paksun turkkinsa alle ensin...
''Tavallaan...minulla on jo ikävä lehtikatoa'', Oravatassu yskäisi tekaistun käheällä äänellä, ja vilkuili puiden latvoista siivilöityvää kirkasta auringonvaloa. Hän ei voinut olla miettimättä sitä, ettei ollut pitkään aikaan vieraillut laventeliruoholla. Nuori naaras oli vältellyt paikkaa kuin viheryskää aina siitä lähtien, kun hänen sisarensa oli synnyttänyt puoliveriset pentunsa. ''Koirahampaasta tuntuu varmaan kamalalta, kun koko klaani sai tietää hänen pennuistaan...'', naaras jupisi korvat supussa, hän ei voinut vastustaa kiusausta purkaa mieltään Valtatassulle vaikkei kollia varmasti kiinnostanutkaan. Olihan Koirahammas hänen mestarinsa, hänellä oli varmasti mustavalkeaan naaraaseen hyvin erillainen näkökulma kuin Oravatassun kaltaisella sukulaiskissalla.
Koirahammas oli ollut murtunut, hänestä oli varmasti tuntunut nöyryytetyltä kun erakkokolli Heinä paljasti hänen pentujensa todellisen isän koko klaanin kuullen. Oravatassu ei kuitenkaan ymmärtänyt, miksi Kuusijalka oli valehdellut Koirahampaan kanssa? Mitä Kuusijalka hyötyi siitä, että kasvatti vieraat pennut omanaan? Kykenikö kukaan rakastamaan toista niin paljon, että olisi valmis elämään valhetta...Kuusijalka oli aina ollut Oravatassulle kissa, jota kohtaan hän oli tuntenut suurta kiintymystä vaikka piti muut kissat etäällä itsestään. Hänestä tuntui pahalta nähdä kaksi rakasta kissaa ankeassa tilanteessa, varsinkin kun hän ei ollut syntynyt niin klaanilleen orjalliseksi kuin useimmat.
Oravatassu vilkaisi Valtatassuun, silmissään utelias pilke. Miltähän Valtatassusta mahtoi tuntua, kun hänen vanhempansa eivät olleet täällä? Hän oli varma että Sävytassu ja Valtatassu tulisivat varmasti hyvin toimeen, tai siis...onkohan erakoilla joku yhteys? Onhan Sävytassu vain puoliksi erakko, mutta...äh, sama se! Naaras kivahti ajatuksissaan ja piiskasi häntäänsä. ''Se kumpi nappaa hiiren ensin, saa kysyä jotain tosi typerää johon on pakko vastata'', Oravatassu virnisti ja heilautteli häntäänsä, yllättyneenä siitä miten sai itsensä tuntemaan niin hyväntuuliseksi. Ehkä kuonoa huumaavalla laventelintuoksulla oli häneen hyvä vaikutus? Koirahammas oli joskus sanonut, että jotkut tuoksut saivat hänet todella onneliseksi! Mutta kaipa hän oli tarkoittanut pentutarhan maidontuoksua, tai jotain muuta vastenmielistä vanhemmuuteen viittaavaa...yäk!
''Jos minä saan hiiren ensin, sinun pitää kertoa jokin juttu mitä et ole sanonut kenellekään toiselle- ja jos sinä saat hiiren ensin, teen samoin'', naaras naukui, hivenen määräilevästi ja nuolaisi karkealla kielellään hätiköidysti turkkiaan. ''Ja se kuka häviää, joutuu uimaan Ulpukkakoskessa'', naaras lisäsi viiksikarvat värähtäen, ''-otatko haasteen vastaan, vai pelkäätkö että voitan? En syyttäisi sinua~''.


OHDAKETÄHTI nyki häntäänsä hermostuneena nähdessään varapäällikkönsä riidoissa tyttärensä kanssa, päällikkö oli nyt kuullut leirissä viihtyneen Heinän ja Koirahampaan tarinan sekä sen miten Kuusijalka oli pitänyt kumppaninsa salaisuuden. Epäilemättä Koirahammas oli rikkonut soturilakia, mutta naaras tiesi ettei soturittaren tarina ollut niin mustavalkoinen. Varjoklaanin häntä ennen varapäällikkönä palvennut Raitasydän oli ollu Varjoklaanin hurjimpia sotureita, vaikka oli syntyperältään Jokiklaanilainen. Ohdaketähti ei koskaan kuullut vanhemman kollin tarinaa, mutta tiesi että jotain anteeksiantamatonta oli tapahtunut hänen ja hänen sisarustensa välillä. Jotain, josta hän olisi halunnut puhua edesmenneen parantajansa Satakielen kanssa...mutta sisarukset veivät salaisuutensa tähtiklaanin nummille.
Päällikkö nuolaisi keveästi takkuista rinnuskarvaansa, korva värähtäen. Raitasydämen hurjaa voimaa oli ajanut viha ja katkeruus, hän toivoi ettei Koirahammas ollut kasvattanut isänsä kaltaista kylmäverista kissaa. Raitasydän oli vahva, mutta hänellä oli ollut synkät puolensa. Kuka ties, mitä hänen edesmennyt kumppaninsa Helmihäntä oli joutunut uhraamaan heidän rakkautensa tähden. Hän istui valppaana pesänsä edustalla, ja tervehti lempeästi hänen luokseen saapuvaa Kuusijalkaa. Ohdaketähti loi katseensa pesän tuntumaan saapuvaan Hanhitassuun, ja hänen mestariinsa Naakkaliitoon. Hanhitassulla oli hampaissaan kottarainen, ja hänen mestarinsa vaikutti olevan erityisen hyvällä tuulella. Ohdaketähti huomasi Hanhitassun ontuvan takatassuaan, ja yhdessä mestarinsa kanssa he suuntasivat parantajanpesälle.
Ohdaketähti huokaisi raskaasti, tietäen että vain Kameleonttitassu olisi heitä vastassa pesän kätköissä. ''Kuusijalka, tule peremmälle'', naaras naukui ja kutsui kollia hännällään. Hän antoi pesänsä varjojen nielaista hänet, ja istuutui silmät kuulaina kiiluen makuusammaleidensa edustalle. ''Olen keskustellut tänään Heinän kanssa-'', naaras naukui niskaansa verrytellen, kuin olisi yrittänyt vaikuttaa kylmähermoiselta, ''-Heinä on sanonut Koirahampaan jättäneet hänet palvellakseen klaania, ja kun hän sai tietää odottavansa pentuja hän halusi pitää suhteensa erakkokissaan salassa''. ''Olen harmissani, olette molemmat valehdelleet klaanillenne...ja pennuillenne'', päällikkö naukui rauhallisesti, viiksikarvakaan värähtämättä.
''Osaat varmasti nimetä klaanista useamman kuin muutaman kissan, joka toivoisi minun rankaisevan teitä- olen kuullut huhuja siitä, että minun halutaan alentavan sinut takaisin soturiksi.''. Naaras heilautti häntänsä käpäliensä päälle, ja pesän varjojen viileys suojeli häntä ulkona porottavalta helteeltä.
''En aio rangaista teitä, olette kärsineet jo tarpeeksi'', naaras mau'ahti lempeäällä äänensävyllä, ''Sinä olet yhä varapäällikköni, ja vastedes en odota sinulta mitään muuta kuin hyvää.'' ''En kuitenkaan kutsunut sinua tänne puhumaan perheasioista, sinä saat päättää itse miten toimit Heinän ja pentujen kanssa ja luotan siihen että päätöksesi tulee olemaan oikea'', Ohdaketähti räpäytti silmiään luottavaisena ja nousi seisomaan hikikarpalot karvojaan hiostaen.
''Klaanissa on epätoivo, parantajamme Sulkakukka on menehtynyt eikä Kameleonttitassu ole saanut tarpeeksi koulutusta hoitaakseen monimutkaisia vammoja'', päällikkö selitti klaanissa vallitsevan tilanteen, jonka uskoi Kuusijalan jo tiedostavan. ''Tämä viherlehti on helteisempi kuin koskaan, riistaa on runsaasti mutta ulpukkakoski on nyt jo kuihtunut puolet aikaisemmasta koostaan. Pelkään pahoin, ettei vesivarastomme kestä helleaaltoja emmekä voi hoitaa taistelussa haavoittunteita- jos haava tulehtuu tällä säällä, oppilaskin tietää sen seuraukset''. ''Me emme voi muuta, kuin pyytää apua metsän muilta klaaneilta seuraavassa kokoontumisessa'', hänen äänensävynsä oli rauhallinen ja hillitty, vaikka hänen mielikuvituksensa synnytti lukuisia kauhukuaelmiä siitä mitä tapahtuisi jos seuraava kokoontuminen ei sujuisi suunitellusti. Hän ei voinut olla kuin nöyrä, ja anoa rauhaa ja avunantoa...mutta hän ei tiennyt, kuka klaanista suostuisi hänen epätoivoisiin pyyntöihinsä.

Näytä käyttäjän tiedot http://hurme.foorumini.com

69 Vs: Hiirenkorvanajan ja Viherlehden tuulia [1] lähetetty Su Tammi 01, 2017 10:40 pm

AURINKOKASVO laskeutui keveästi puhujanpaikalta, vaikka hän oli vasta hetki sitten menettänyt puolet takajalastaan hän keräsi kaiken voiman käpäliinsä tervehtiäkseen arvokkaasti uutta varapäällikköään. Vaikka uutiset Risatähden, rakastetun päällikön kuolemasta surettivat klaania se vaihtui pian ylpeydeksi uuden varapäällikön, Sumuvarjon puolesta. Aurinkokasvo toivoi, että voisi luottaa tähän kolliin hyvässä ja pahassa. Hän oli nuori ja tomera, hänen kaltaistaan kissaa tultaisiin tarvitsemaan sillä tulevat ajat eivät tule olemaan helppoja. Aurinkokasvo rukoili mielessään Tähtiklaanin siunausta Tuuliklaanille, Sumuvarjolle ja hänelle itselleen.
''Sumuvarjo, Sumuvarjo!'', vanha harmaaturkkinen Saarnihäntä ylisti uuden varapäällikkönsä nimeä heti soturiystävänsä Hiutaltanssin perässä. Pandakynsi kuiskasi kumppaninsa Multakuoriaisen  korvaan jotain mikä sai kollin hymyilemään, ennen kuin yhtyi muun klaanin kanssa hurraamaan Sumuvarjon puolesta. Aurinkokasvoa huvitti, miten harmaanvalkea Pandakynsi oli klaanin kylmäpäisimpiä, hurjimpia ja suurikokoisimpia sotureita ja silti siron Multakuoriaisen seurassa hän oli kuin karhunpoikanen. Tummanpunaisen Karpalokuonon tunnistettava ääni kohosi vain sekunniksi muiden yli, kunnes hurraahuudot Sumuvarjolle hälvenivät ja antoivat tilaa uusille lauseille.
Peuratassu saapui vasta nyt ulos oppilaidenpesältä, pentuna tassunsa loukanneen naaraan kasvonpiirteet olivat väsyneet ja alakuloiset. Mustavalkea, arpinen Kirsikkatassu vilkaisi hänen suuntaansa korvat valppaasti pystyssä. Luumutassu supatti ja kysyi Peuratassun kuulumisia, mutta vaaleanharmaa naaras oli liian keskittynyt klaanikokoukseen- tai haluton puhumaan laikukkaan oppilastoverin kanssa. Luumutassu kohautti turhautuneena lapojaan ja pyöräytti järvensinisiä silmiään, ihmetellen miten oli edes vaivautunut kysymään. Aurinkokasvo avasi suunsa puhuakseen, mutta sitä ennen loi uteliaan silmäyksen liikehtiviin oppilaisiin. Kirsikkatassu laski päätään nolostuneena, ja Peuratassu siirsi katseensa pahoitellen toisaalle.
Aurinkokasvo rykäisi kuuluvasti, saadakseen jälleen äänensä toimimaan. Hän loi lempeän katseen uuteen varapäällikköönsä, ja nyökkäsi tämän sanoille sen merkiksi että oli kuunnellut ne huolellisesti ja arvostanut hänen uskoutuvuuttaan. ''Saat aloittaa päiväsi järjestämällä tänään runsaasti metsästyspartioita, metsästäkää huolellisesti ja riittävästi riistaa koko klaanille- tänään nautimme lämmöstä ja syömme juhla-aterian Risatähden kunniaksi'', päällikkö naukui kullankeltainen häntä heilahdellen. ''Aamupartio ei havainnut mitään poikkeavaa reviiriemme rajoilla, kaikki klaanit varmasti nauttivat ensimmäistä paahtavan helteisestä päivästä- vilvoitelkaa älkääkä antako velvollisuuksienne estää hauskanpitoa- klaanikokous on päättynyt.''
''Jee, juhla-ateria!'', Kiurupentu kiljaisi häntä väpättäen, todennäköisesti edes tiedostamatta sanan tarkoitusta. ''Hiljaa senkin varis, mitä Aurinkokasvo sanoi?'', Tuulipentu supatti sisarelleen kärsimättömästi, kurkistellen auringossa hohtavaa päällikköä Minttupennun viereltä. ''Klaanikokous päättyi, kultaseni-'', Maitojuova oli noussut pentutarhalta ja tervehti pentujaan lempeällä kehräyksellä. Kuningatar yskäisi ja nosti väsyneet korvansa ylös. ''Maitojuova, onko kaikki hyvin?'', Karpalokuono kiiruhti kermanvärisen naaraan vierelle, vaikka Maitojuova oli vasta liittynyt klaaniin, monet olivat hyväksyneet lempeäkäyöksisen kissan jo täysivertaiseksi jäseneksi.
Hämähäkkitassu pyöräytti silmiään, ''Miksi meidän pitää huolehtia heistä? Voitaisiin heittää Varjoklaanilaiset ja se kaljurotta minne kuuluvatkin...'', kolli nyrpisti kuonoaan loukkaantuneena. Hänen vierellään istunut Luumutassu kikatti ja peitteli nauruaan häntäkarvoillaan. ''Hämähäkkitassu-!'', Saarnihäntä murahti kuuluvasti, ''-ei tuollaista sovi sanoa!''.


SYYSLEHTI kiiruhti ketterin loikin Usvasiiven perään, hännäpää vaihdunhuumasta heilahdellen. ''Jestas!'', naaras parahti, kun nuori klaanitoveri kompuroi edessäpäin. Ei näyttänyt siltä että hän olisi loukannut itsensä, mutta kovin ikävältä se silti vaikutti. Syyslehti kipitti hänen vierelleen ja olisi auttanut pystyy, mutta Usvasiipi vaikutti jo olevan voimissaan. ''Olen kovin pahoillani jos säikäytin-'', Syyslehti kehräsi lempeästi, ja nuolaisi itseään paheksuen tassuaan. Hän ei ollut varma olisiko pitänyt pahoitella uudestaan, vai uskaltaisiko jo nauraa tapahtuneelle. Usvasiivellä oli kuitenkin jo hoppu sisarensa perään, ja nyökäten Syyslehti lähti kipittämään kohti Hämykukan toivottua olinpaikkaa.
Naaras vilkaisi kannoilleen uteliaana, mutta Jäävirrasta ei näkynyt jälkeäkään. Kaipa hän on lähtenyt omille teilleen, Syyslehti ajatteli mietteliäänä ja loikki sitten Usvasiiven perään. Syyslehti ei ennättänyt kuitenkaan seuraamaan kuin pari askelta, ennen kuin edellä kulkeva naaras otti kulkusuunnakseen yllättävän päämäärän.  Syyslehti nuuhkaisi ilmaa uteliaana, toivoen että olisi voinut haistaa mitä ikinä Usvasiipi pahoitellen lähtikään jahtaamaan. Hänellä oli harmikseen huono hajuaisti, eikä han haistanut muuta kuin Varjoklaanin reviirin tavanomaiset neulaset ja vanhat, auringossa kärventyneet sammalet.
Syyslehti vilkuili klaanitoverinsa suuntaan, ja tuli vasta naaraan jo saalistaessa huomanneeksi punakarvaisen oravan. Ihaillen naaras jäi seuraamaan myöhäistä metsästysesitystä, olisipa hänkin yhtä ketterä jaloistaan kuin tuo Usvasiipi! Ties mitä hän saisi tehdyksi! ''Tuo oli loisto saalis!'', naaras kehui, huomatessaan soturin jo haudanneen saaliinsa. Hän kipitti takaisin saalistuskumppaninsa luokse viiksikarvat väristen. ''Tule, seurataan Hämykukkaa- hän on varmaan tähän mennessä löytänyt jo täydellisen saalistuspaikan!'', Syyslehti hymyili pirteästi ja loi silmäyksen Usvasiiven peittelemään oravaan.

Toisaalla Jäävirta oli saavuttanut klaanitoverinsa Hämykukan, ja seurasi nyt rennosti naaraan matkassa. Kolli kuunteli huolettomana naaraan piikittelyä, ja jokainen sana tuntui valuvan kuin vetenä hänen käpälistään. ''Voi harmi, älä pety- ensi yönä on jälleen tilaisuus uneksia uusia unia!'', kolli kehräsi viiksikarvat väpättäen, välittämättä siitä ettei naaras varmasti halunnut unelmoida hänen tähtiklaanin arvoisesta turkistaan! Se oli hänen häviönsä...klaanissa oli varmasti monta muuta naarasta, jotka olisivat mielellään saaneet hänet vieraaksi unissaan~
Jäävirta höristi korviaan Hämykukan seuraavalle kysymykselle, ja vaistomaisesti nuolaisi turkkiaan kuin olisi pelännyt sen olevan takussa. ''Metsä näyttää niin tylsältä, ajattelin sen kaipaavan hieman somistusta joten päätin pistäytyä!'', hän naukui pirteästi hymyillen ja silmäili ympärillä kohoavaa ankeaa maastoa. Kuusitiheiköt ja silmänkantamattomiin jatkuvat sammalmättäät...eihän tämä kovin kaunista seutua ollut, mutta ainakin se palveli siinä missä pitikin!
''Mutta toisaalta olethan sinä jo täällä, joten ehkei olisi tarvinnutkaan pistäytyä~'', kolli liverteli niitä näitä ja käveli kevyesti kuin maa olisi ollut höyhenten verhoama. ''Ohdaketähti on kyllä hiillostanut minua viimepäivinä, sanonut että olen laiminlyönyt soturintehtäviäni...mutta vasta nyt, kun aurinko on jälleen noussut voin liikkua metsässä! Ei mutaa, lunta tai loskaa...!'', soturi huokaisi, kuin olisi tuntenut itsensä pahemman kerran laiminlyödyksi.

Näytä käyttäjän tiedot http://hurme.foorumini.com

70 Vs: Hiirenkorvanajan ja Viherlehden tuulia [1] lähetetty Ke Tammi 04, 2017 10:27 pm

// Veeran roolaukset ~ !




KUUSIJALKA otti Ohdaketähden lempeän tervehdyksen säälistä. Sitä kolli ei halunnut. Hän ei halunnut olla säälittävä varapäällikkö, mutta perhehuolet painoivat kissan mieltä kuin raskaat kivet. Kameleonttitassu otti asian hyvin -mistä Kuusijalka oli hyvin onnellinen- tosin kuin Sävytassu, joka tunsi tulleensa petetyksi ja purki katkeruutensa syyttämällä Kuusijalkaa ja emoaan Koirahammasta. Hahnitassu oli vieläkin arvoitus. Aivan kuin naaras olisi poukkoillut kahden vaiheilla. Varapäälikkö toivoi, ettei Hanhitassu kallistuisi Sävytassun ajatusmaailman puoleen ja katkaisisi välejään emoonsa. Koirahampaalla oli varmasti erityisen rankkaa. Kuusijalan varapäällikön tehtävien takia kumppanukset eivät olleet jutelleet pitkään aikaan sen syvällisemmin - mitä nyt vaihtaneet kieliä auringon laskiessa. Ruskeaturkkinen kolli asteli päälikkönsä perässä pesän hämärään. Päällikön pesässä tuoksui pihkalle ja sammalille.

Kuusijalka jäykistyi kuullessaan Heinän mainittavan. Kolli tuijotti hetken Ohdaketähteä kylmät väreet selkää pitkin hiipien, kunnes tajusi niskavillojensa sojottavan kohti pesän multaista kattoa. Kuusijalka tasoitti turkkinsa hetkessä taasen sileäksi ja häpesi hiljaa käytöstään. "Kyllä me olisimme kertoneet totuuden, kun he olisiv...", Kuusijalka antoi vastalauseensa hiipua henkäykseksi. Sanoista tuskin oli apua enää tässä tilanteessa, sillä Ohdaketähti vaikutti päättäneen jo hänen ja Koirahampaan kohtaloista. Niinpä varapäälikkö tyytyi kuuntelemaan, mitä naaraalla oli hänelle sanottavanaan. Niskakarvat olivat jo ponnistamassa pystyyn uudestaan, kun Ohdaketähti mainitsi soturiksi alentamisen,    mutta kolli hillitsi itsensä viime hetkellä ja pystyi pitämään eleensä kurissa. Mitä, ei noin voi tehdä! Eihän koskaan ole tehty! Hän ajatteli hännänpää pienesti nykien. Ja vaikka päälikkö kertoi, ettei syytä huoleen ollut, se ei lasketut jännittynyttä tunnelmaa ainakaan Kuusijalan mielestä. Vai oli klaani sitä mieltä? Kolli ei pitänyt uutisesta lainkaan. Jos varjoklaani säälisi tai katsoisivat häntä halveksuen,  kolli menettäisi pian luotettavuutensa ja kunnioituksensa. Ehkä olisi parempi, että hänestä nimitettäisiin uudestaan soturi... Ohdaketähti ei kuitenkaan antanut hänen jatkaa pitempään ajatuksiaan, vaan jatkoi uuteen aiheeseen. Naaras oli fiksu kissa, kun ei jättänyt kollia maleksimaan synkkiin ajatuksiin tai kysynyt liian kissakohtaisia kysymyksiä. Kuusijalka nyökkäili Ohdaketähden selostaessa uutta tilannetta. Kuusijalka oli huomannut saman. "Hmm", kolli mutisi päälikön lopetettua puhumisen. "Toisilta klaaneilta avun kysyminen on ainoa vaihtoehto. Entä jos kukaan ei tarjoa apuaan? Mitä me sitten teemme. Täytyy keksiä varaduunnitelma sen tilanteen varalle myös", hän veti henkeä ja jatkoi, "-Lisäksi meidän täytyy varautua veden loppumiseen Ulpukkakoskelta. Jos kuivat ja kuumat jaksot jatkuvat...voiko koski kuivua kokonaan?" Kuusijalka pysähtyi hetkeksi miettimään. Kolli oli iloinen siitä,  ettei Ohdaketähti pannut häntä villasella Heinän tapauksesta. "Sillä jos Ulpukkakoski kuivuu, myös saalis katoaa reviiriltä kuin tuhka tuuleen. Jokiklaani tuskin haluaa varjoklaanilaisia pyörimään joelle, jos kuiva kausi iskee metsään".


MINTTUPENTU pöyristyi siitä, mitä Hämähäkkitassu sanoi. Pikkukolli oli ollut jo kysymässä emoltaan voivatko hekin auttaa juhla-aterian valmistuksessa ja saalistuksessa, kun klaanitoverin pilkka särähti pahasti pennun paljaisiin korviin. Luumutassu alkoi nauraa muka-niin-hyvälle-vitsille ja se tuntui Minttupennusta pahalle. "En minä ole mikään kaljurotta!" Hän kivahti ja pomppasi pystyyn paikaltaan. "Eikä emoni, saatika sisareni ole mitään kurjia varjoklaanilaisia!" "Oletteko kateellisia turkistani, jos pilkata täytyy?" pentu kysyi hillitymmin, painellen molemmilla etutassuillaan vuorotellen maata, niinkuin hän yleensä hermostuksissaan teki. Emo aina kehui häntä ja piti hänestä hyvää huolta ja kertoi, ettei sillä, että ei ollut karvoja, ei oikeasti ollut väliä, ja että Minttupentu oli hieno kissa siitä huolimatta! Kuinka nuo kaksi harakanraatoa kehtasivat haukkua heitä? Sitäpaitsi emolla oli pieni nuha, kun noin yski, miksi piti loukata kipeää kissaa?  Minttupentu vilkuili ympärilleen saadakseen apua Tuulipennulta, Kiurupennulta ja emoltaan tai muilta kissoilta. Vanha kunnon Saarnihäntä sentään puolusti heitä!

Näytä käyttäjän tiedot http://hurme.foorumini.com

71 Vs: Hiirenkorvanajan ja Viherlehden tuulia [1] lähetetty To Tammi 05, 2017 4:32 am

HÄMÄHÄKKITASSU nuolaisi tassuaan virnistäen, Luumutassun kikatus sai hänet hihkumaan intoa ja halua pilkata epämuodostunutta klaanitoveria lisää. Hämähäkkitassusta tuntui hyvältä päästä loukkaamaan jotakuta toista hänen heikkouksistaan, se sai hänet siirtämään huomuionsa pois omista epämuodostuneista, kahdeksanvarpaisista käpälistään. Saarnihännän kipakka näpäytys sai Hämähäkkitassun ja Luumutassun laskemaan päitään kunnioittavasti, kolli pyöräytti silmiään ja kiiruhti Tuuliklaaniin uuden varapäällikön rinnalle sen varalta että pääsisi liittymään järjestettäviin metsästyspartioihin. Hämähäkkitassu nuolaisi huuliaan ja siirsi katseensa Minttupentuun, nuoren kollipennun säälittävä uikutus ärsytti häntä. Kolli heilautti korviaan välinpitämättömästi ja vaihtoi katseita Luumutassun kanssa. Naaras virnisti hyväntuulisesti, kuin ei olisi kuullut sanaakaan karvattoman pennun puheesta.
''Kateellisia turkistasi? Älä pilaile, jos olisin syntynyt samannäköisenä kuin sinä olisin hukuttanut itseni’’, Hämähäkkitassu pärksähti ja räkätti kuoroa Luumutassun kanssa. Kiurupentu luimisti korviaan ja kipitti Minttupennun vierelle, töyttäisten veljeään kuonollaan. ''Älä välitä noista, niille taitaa helle tehdä tepposia’’, naaras naukui lempeästi ja mulkaisi oppilaskaksikkoa. Tuulipentu heilautti häntäänsä ja syöksyi Minttupentun toiselle kyljelle, nuolaisten veljensä lapaa lohduttavasti. ''Niin juuri-’’, kolli naukui pehmeästi hymyillen, ‘’-he ovat kateellisia koska heillä on paksu turkki tässä helteessä’’.
Hämähäkkitassu nyrpisti nenäänsä, miten ärsyttävää. Luulevatko he, että voivat auttaa Minttupentua? Hän paleltuu talven ensimmäisillä pakkasilla, ei turkittomasta kissasta ole hyötyä klaanille! Luumutassu virnisti ja istuutui Hämähäkkitassun vierelle siniset silmät kavalasti kiiluen, ‘’Hämähäkkitassu on oikeassa, ihme että emosi halusi edes pitää linnunpoikasen näköistä pentua’’, naaras kehräsi osoittaen valkeaturkkiselle oppilaalle tukensa. Luumutassun kannustuksesta riemastuen kolli pörhisti häntäkarvojaan, ''Maitojuova varmasti häpeää sinua, mutta onhan hän emosi...ei hän saa sanoa sitä, vai mitä?’’. Kolli kehräsi huvittuneesti hampaat irvessä.
Maitojuovan korvat heilahtivat, hän poimi Hämähäkkitassun sanat huolimatta siitä että oppilas oli yrittänyt kuiskata ne mahdollisimman huomaamattomasti. Valkeaturkkisen oppilaan sanat saivat kuningattaren niskavillat nousemaan, hänen häntänsä pörhistyi kuin joku olisi upottanut kyntensä niihin. Leirin tasaiseksi tallottu heinämatto tuntui syttyvän liekkeihin hänen käpäliensä alla, hän käännähti ympäri turkki kaksinkerroin pystyssä ja syöksyi Hämähäkkitassun kimppuun. Valkeaturkkinen kolli päästi kauhistuneen rääkäisyn, herättäen koko klaanikokouksesta aktiivisen leirin huomion. ''Maitojuova, mitä ihmettä sinä teet!?’’, Karpalokuono parkaisi kauhuissaan ja säntäsi erottamaan kaksikkoa toisistaan.
Maitojuova kampesi itsensä pystyyn ja nosti päätään osoittamatta katumusta. Hämähäkkitassu uikutti kuin kiinni jäänyt hiiri, mutta noustessaan ylös Karpalokuonon avustuksella hän huomasi ettei hänessä ollut naarmuakaan. ''Tähtiklaanin kiitos…’’, punaturkkinen soturi huokaisi helpottuneena, Maitojuova ei ollut paljastanut kynsiään. Kuningatar kietaisi häntänsä pentujensa ympärille ja mulkaisi Hämähäkkitassua silmät loimuten. Hämähäkkitassu tunsi korviaan kuumottavan nolostuksesta, hän oli vinkunut kuin pikku pentu turhan tähden! Kuinka Maitojuova saattoi pilkata häntä, mokoma Varjoklaaninriepu-!
''Tule Minttupentu, mennään takaisin pentutarhalle’’, naaras yskäisi lempeästi ja nuolaisi poikansa korvantaustaa välittämättä hänen niskassaan polttavasta keltaisesta tuijotuksesta. Kiurupentu puski Minttupennun kylkeä, ja vilkaisi Tuulipentuun joka oli kietonut häntänsä veljensä omaan. ''Minttupentu, leikitään rajapartiota! Sinä ja Kiurupentu saatte olla Tuuliklaanin sotureita, ja minä Jokiklaanin riistavaras!’’, kolli ehdotti hymyillen, ja toivoen piristävänsä veljeään.
Luumutassu hiipi Hämähäkkitassun vierelle Maitojuovan hyökkäyksestä säikähtäneenä, ja luimisti korviaan Karpalokuonon näykätessä kollia korvasta. ''Auts!’’, karkeakarvainen kolli parahti ja vetäytyi kauemmas soturittaresta korvat luimussa. ''Odotappas kun Omenankukka kuule tämänpäiväisestä käytöksestäsi! Sama koskee Luumutassua, saatte viipyä koko päivän leirissä ja auttaa Savukieloa...jos hän huolii teidän apuanne!’’, Karpalokuono naukaisi ankarasti, vaikkei voinutkaan peittää silmiensä säälivää tuiketta.



OHDAKETÄHTI rapsutti tassullaan korvantaustaansa, ja heilautti kilpikonnakuvioisen häntänsä pois käpäliensä päältä. Ulkona paahtava helle oli hiipinyt hänen juurakkoiseen pesäänsä, kuin se aikoisi salakuunnella heidän keskusteluaan. Naaras sivuutti kuumuuden mielestään ja keskittyi mieluummin kuuntelemaan varapäällikkönsä pohdiskelevaa äänensävyä. Kuusijalalla näytti olevan mielessään samat kysymykset kuin hänelläkin, kilpikonnakuvioinen päällikkö toivoi voivansa antaa parempia vastauksia hänen kysymyksiinsä. Valitettavasti toivominen oli ainut mitä hän pystyi kurjan tilanteen vuoksi tekemään, toistaiseksi. Ohdaketähti oli tarkkaillut viime öistä taivasta, mutta viherlehden kirkkaus oli peittänyt tähdet alleen eikä hänellä ollut varaa viettää yötä pimeyttä odotellen. Hänen täytyi saada lepoa ja voimaa johtaa klaaniaan, juuri kun he olivat selvinneet lehtikadon purevasta pakkasesta ongelmat tuntuivat kasaantuvan toistensa päälle.
Ohdaketähti nuolaisi huuliaan ja hännä heilautuksella pyysi Kuusijalkaa hiljenemään, ennen kuin innokas varapäällikkö poimisi uusia ongelmia. ''Viherlehti on alkanut poikkeuksellisen yllättäen, ja sää on kuumempi kuin viime vuodenaikoina. Ei ole silti mitään syytä valmistautua riistan häviämiseen’’, naaras naukui rauhallisesti ja räpäytti hitaasti silmiään, ''Olet kuitenkin oikeassa, emme voi turvautua muiden klaanien vesivarastoihin tukalan paikan tullen’’. ‘’Jos metsä on päättänyt hankaloittaa elämäämme Ulpukkakosken kuivumisella ehdotan, että yritämme hieroa välejämme Tuuliklaanin kanssa’’, Ohdaketähti naukui ja nakkasi häntäänsä hermostuneen oloisena, ''Tuuliklaanilla on aina ollut hyvin neutraalit välit Varjoklaanin kanssa’’. ääKuiva kausi tietäisi sitä, että jänikset muuttaisivat pois kuivilta nurmilta ja lähtisivät etsimään kosteampaa asuinseutua, meidän reviirillämme olisi yhä rottia ja lintuja jotka saavat vetensä kaksijalkalan juomapaikoilta. Tuuliklaani on löytänyt turvallisen polun rotkon vedelle, jos tarjoamme riistaa vastapalvelukseksi heidän vedestään molemmat klaanit hyötyisivät’’. Naaras suoristi viiksiään kostutetulla tassulla ja rykäisi kohentaakseen ääntään, ''Tuuliklaani ja Varjoklaani tulevat olemaan yhtä isoissa ongelmissa, jos ryhdymme yhteistyöhön voimme minimoida vahingot...mutta se on toissijainen ratkaisu, toistaiseksi keskitymme vahvistamaan hajumerkkejämme ja järjestämään useampia partioita- Myrskyklaani uskoo meidän käyvän riistavarkaissa, meidän täytyy olla valmiina jos he päättävät hyökätä’’.
Päällikkö heilautti korviaan kuin hätistääkseen kärpäsen, ja siristi silmiään mietteliäänä. ''Meidän täytyy järjestää useampia koulutustuokioita oppilaillemme, jos Myrskyklaani hyökkää jokaisen on pystyttävä osallistumaan taisteluun’’, naaras naukui pitkän hiljaisuuden jatkoksi ja päästi hiljaisen huokauksen, ''-nyt kun riistaa on riittävästi, keskitytään taisteluharjoituksiin. Metsästyspartiot ovat toissijaisia’’. Ohdaketähti vilkaisi merkittävästi Kuusijalkaan, ja hymyili kuin helpottaakseen pesässä vallitsevaa kireää tunnelmaa. ''Järjestä sinä koulutustuokioita, ja pidä huoli että myös soturit ovat taistelukunnossa. Kuut ovat olleet rauhallisia, ja olen varma että moni soturi on hieman ruosteessa-’’, hän naukui ja päästi leppoisan mrrau naurahduksen, ''-olen varma että kaikki muistavat jälleen miten uskoutunut olet heille, kun pääset ottamaan enemmän vastuuta klaanin hankaluuksista.’’


// onneksi olkoon ollette voittaneet kansainväliset Tuuliklaanin juntti palkinnot !

Näytä käyttäjän tiedot http://hurme.foorumini.com

72 Vs: Hiirenkorvanajan ja Viherlehden tuulia [1] lähetetty La Tammi 07, 2017 5:25 pm

Valtatassu antoi katseensa seurata Oravatassua tämän viilettäessä hänen ohitseen pörröinen häntä takanaan heiluen. Kolli hymähti itsekseen omiin ajatuksiinsa vaipuneena ja kiri oppilastoverinsa kiinni muutamalla pitkällä loikalla. Ei sillä, että hän olisi mieluusti kuunnellut lisää Oravatassun höpinöitä ja valituksia, mutta hän ei halunnut kävellä naaraan perässä. Oravatassu saisi kävellä hänen perässään, jos halusi, muttei todellakaan toisinpäin. Mustavalkoinen kolli kuunteli hajamielisenä mitä Oravatassu sanoi, ja nyökkäsi hitaasti. Hän vei omat ajatuksensa loppuun ennen kuin kääntyi oppilastoverinsa puoleen.
"Minun puolestani viherlehti voisi jatkua kauemminkin, toisin helle voisi loppua", Valtatassu sanoi oman mielipiteensä ilmeettömästi. Hän piti kovasti viherlehdestä. Silloin oli paljon enemmän riistaeläimiä, eikä kylmyydestä taikka pakkasistakaan tarvinnut huolehtia. Linnut sirkuttivat iloisesti ja kukat kukkivat, antaen metsälle uuden ilmeen. Miksi joku toivoisi, että lehtikato saapuisi taas kylmine viimoineen?
Oravatassu vaihtoi puheenaihetta aivan yhtä nopeasti kuin mitä lehtisade oli saapunut metsään ja klaaneihin. Puut olivat värjäytyneet vähitellen ruskan kauniisiin väreihin ja oranssinpunertavia lehtiä sateli päivä päivältä enemmän maahan. Valtatassu mietti Koirahammasta, mestariaan.
"Koirahampaalla ei varmastikaan ole helppoa, mutta totuus on totuus, eikä sitä pääse kiertämällä ympäri", mustavalkoinen kolli mietiskeli samalla kun he kävelivät Oravatassun kanssa askel askeleelta lähemmäksi Laventeliruohoa. Valtatassu huomasi oppilastoverinsa nopean katseen, joka kävi pikaisesti hänen mustavalkoisessa turkissaan. Kolli ei kuitenkaan kääntänyt päätänsä kohtaamaan Oravatassun uteliasta katsetta, vaan piti katseensa edessään ja tarkasteli edessään avautuvan Laventeliruohon liilahtavaa ja jotenkin surumielistä sävyä. Valtatassu veti sisäänsä laventelien tuoksua, josta tuli kollille vahvasti mieleen kuolleet kissat. Heidän ruumiisiin yleensä hierottiin laventelia, ettei kuollut ja mätänevä haju täyttäisi koko leiriä. Kuinka ällöttävää se olisi!
Valtatassu käänsi katseensa Oravatassuun kuullessaan oppilastoverinsa seuraavat sanat. Vai haaaste, sepä hienoa. Valtatassu kaipasi haasteita, mutta hän joutuisi kertomaan Oravatassulle jonkin salaisuuden itsestään, jos hän häviäisi. Niin ei saisi todellakaan käydä! Valtatassulla ei ollut mitään salaisuutta kerrottavana, paitsi se yksi, jota hän ei ikinä suostuisi kertomaan. Siksipä kolli empi kauan, ehkä jopa turhankin kauan, ennen kuin avasi suunsa vastatakseen punaruskealle naaraalle. Kilpailuvietti oli roihahtanut Valtatassun värittömissä heti, mutta mahdolliset seuraukset kuultuaan, oli kuin liekkeihin oltiin heitetty vettä. Valtatassu sulki suunsa ja kääntyi katsomaan Oravatassua. Jos hän ei suostuisi, hän ikään kuin myöntäisi häviönsä Oravatassulle. Niin ei saisi käydä! Hän ei häviäisi tätä kilpailua.
"Saanhan korjata? KUN sinä häviät, sinä kerrot minulle mehukkaan salaisuuden ja kaupan päälle saat uida vielä Ulpukkakoskessakin!" Valtatassu maukui hymyillen varmasti. "Näen kuinka käpäläsi tutisevat pelosta, otan tietysti haasteen vastaan, kuka nyt sinua pelkäisi?" Mustavalkoinen oppilas naurahti epäuskoisena ja heilautti rennosti häntäänsä. Todellisuudessa Valtatassu ei ollut yhtään niin varma kuin mitä antoi näyttää. Onneksi häntä oli siunauttu erinomaisilla näyttelijänlahjoilla.
Tähtiklaani minua varjelkoon, haluan sen hiiren!
Valtatassu jännitti lihaksensa ja kyyristyi. "Kilpailu alkakoon", hän sanoi ja vilkaisi Oravatassua silmissä pieni, melkein huomaamaton pilke, ennen kuin käänsi katseensa hymähtäen takaisin eteensä ja suhahti hetkessä laventelien keskelle.

Näytä käyttäjän tiedot

73 Vs: Hiirenkorvanajan ja Viherlehden tuulia [1] lähetetty La Tammi 07, 2017 7:13 pm

ORAVATASSU pörhisti lehtisateenvärisiä rinnuskarvojaan ylpeänä kilpailumielisestä ehdotuksestaan ja Valtatassun pohdiskeleva ilme tuntui puhaltavan ilmaa hänen voitonriemuisiin liekkeihinsä. Jos Valtatassun mielessä kävisi edes pilkahdus epäröintiä, Oravatassu voisi muistuttaa oppilaspäiviensä loppuun kollia hänen epävarmuudestaan ja siitä miten tuo oli ollut liian pelkuri osallistumaan leikkimieliseen ehdotukseen! Oravatassu nyrpisti kuitenkin nenäänsä hänen seuraaville sanoilleen, Valtatassu ei hylännyt hetkeksikään omahyväistä äänensävyään. Hänhän kuulostaa siltä kuin olisi jo voittanut! Ei käy päinsä… Oravatassun silmissä välähti häivähdys epäuskoa, kun oppilastoverin mustavalkea turkki katosi laventelinkarahkoiden sekaan. Jos Oravatassu häviäisi, hänen pitäisi kertoa jokin salaisuus ja haista Ulpukkakosken vedeltä koko loppupäivä! Niin ei saisi tapahtua, onneksi hän sai hieman puhtia käpäliinsä mietiskellessään minkälaisia salaisuuksia Valtatassu piilotteli omahyväisten ilmeidensä takana…
Oravatassu hiipi korvat heilahtaen ja puski kuonollaan pehmeäpintaisia lehtiä tieltään, hän tunnusteli tassuillaan maata ja yritti olla rapisuttamatta kuivaa aluskasvillisuutta. Pusikko pieniä, osaksi nupuissaan uinuvia maitohorsmia kutitti hänen kuonoaan ja naaras taisteli aivastusta vastaan. Hän raaputti tassullaan kuonoan ja jatkoi päätöntä vaanimistaan kasvien seassa, voihan hiirenpapanat! Taisin olla tästä liian innoissani, Valtatassu on varmasti metsästänyt paljon enemmän kuin minä! Typerä, typerä...onhan minulla varmaan parempi hajuaisti, naaras lohdutti itseään ja kurkisti heinien yli katsomaan miten Valtatassulla meni. Oravatassu luimisti korviaan, ja pystyi melkein kuulemaan Ohdaketähden napakat sanat. Pelkällä hajuaistilla ei metsästetä, niin se vanha kirppukasa oli sanonut. Oravatassu nuolaisi huuliaan turhautuneena, ja nuuhkaisi ilmaa toiveikkaana. Hiiri!
Oravatassu työnsi päänsä nopeasti hännäpäätä muistuttavien heinäkuhmuroiden sekaan viiksikarvat värähtäen, hän pystyi jo melkein näkemään Valtatassun ilmeen kun hän saisi tietää Oravatassun voittaneen! Mitähän kaikkea Valtatassulla olisi kerrottavanaan, ehkä kolli ei osannut uida? Tosin kuka juntti olisi hyväksynyt hänen haasteensa jos ei osaisi uida…ehkäpä kolli oli ihastunut johonkin klaanin naaraista? Voi hiphei, jos sellaisen salaisuuden saisin tassuihini! Minä voisin nälviä siitä hänelle joka päivä! Naaras heilautti korviaan ärsyyntyneenä, tosin jos Valtatassu olisi ihastunut johonkuhun miten ärsyttävää se olisikaan. Valtatassu oli varmaan yksi niistä tyypillisistä kolleista, jotka jumaloivat ihastuksiaan! Ihan niin kuin Kuusijalka….jos Valtatassu olisi jatkuvasti kiinni jossakussa naaraassa, oksentaisin ällötyksestä!
Oravatassu räpäytti silmiään valppaana, kun hiiren ohut nauhahäntä vilahti heinikon takaa. Naaras nuuhkaisi ilmaa, laventelin, maitohorsman, vanhan heinän, kissanmintun ja parin muunkin hassun hajun sekaa hän erotti kauempana köpöttävän laulurastaan. Hölmö lintu, luuliko se että täällä on sille ruokaa? Painukoot takaisin Taivasklaaniin! Oravatassu työnsi muut vellovat tuoksut mielestään ja nosti takalistonsa häntä veivaten ilmaan. Tuo hiiri on minun! Oravatassu oli kuitenkin ollut liian hätäinen, maata vasten painuvien heinien narahdus oli herättänyt varovaisen hiiren huomion ja se nousi kahdelle käpälälle nuuhkimaan ilmaa. ''Ei…!’’, naaras kuiskasi ja otti askeleen eteenpäin, sillä samalla hetkellä hiiri nappasi jyrsijän hampaisiinsa palasen kävystä ja vilisti hurjalla vauhdilla Valtatassua kohti. Oravatassu nousi seisomaan, välittäen ympärillään rapisevista heinistä ja säntäsi käpälät luistaen hiiren perään.

Näytä käyttäjän tiedot http://hurme.foorumini.com

74 Vs: Hiirenkorvanajan ja Viherlehden tuulia [1] lähetetty La Tammi 07, 2017 8:00 pm

Valtatassu nuuhkaisi ilmaa rinta ylväästi koholla, mutta hänen nenänsä täytti vain laventelien tuoksu. Toki muitakin hajuja oli eroitettavissa, mutta vaikka hän saisikin vainun hiirestä, sitä olisi hyvin vaikeaa seurata, kun laventelien voimakas haju pisti koko ajan nenään. Valtatassu hieroi kuonoaan käpälällään ja keskittyi tällä kertaa kuuntelemaan. Pelkällä hajuaistillahan hän ei metsästänyt normaalistikaan, joten miksi laventelien ympäröimänä hän tekisi poikkeuksen?
Minun on todellakin pakko saada se hiiri! En ole kertomassa mitään salaisuuksia itsestäni tänään! Enkä huomenna! Enkä ylihuomennakaan!
Valtatassu siristi päättäväisesti silmiään samalla kun hiippaili liilojen kasvien keskellä, kaikki aistit valppaina. Hän halusi sen hiiren niin epätoivoisesti! Kollin ajatukset alkoivat harhailla Oravatassuun. Mitenköhän sillä pörröhännällä meni? Toivottavasti ei kauhean hyvin. Mutta entä jos tämä olikin jo saanut hiiren tai edes siitä vainun? Valtatassu pysäytti ajatuksensa, jotka saivat hänen keskittymisensä herpaantumaan. Nyt olisi pidettävä pää tyhjänä ja lihakset liikkessä. Samassa oppilas kuulikin rapinaa jostain kauempaa ja haistoi hiiren sieltä suunnasta. Hajun perusteella oli vaikea tietää tarkalleen, missä hiiri lymysi, mutta jos lisäsi päälle vielä kuuloaistin ja lopulta näköaistinkin, saaliin paikantaminen oli helppo juttu. Valtatassu hiippaili eteenpäin kasvien seassa silmät tarkkana. Hän laski tassunsa vain turvallisiin, esteettömiin paikkoihin, lihakset jännittyneinä. Pian mustavalkoinen kolliki erottikin jo hiiren harmaan turkin laventelien seasta. Pieni otus järsi jotain selin vaaraan.
Hyvä. Minä saan tuon hiiren. Aivan varmasti. Minun on pakko saada.
Valtatassu pidätti hengitystään ja pelkäsi jopa sydämenlyöntiensä takia. Entä jos pieni jyrsijä kuulisi nekin? Oppilas ei ollut ollut ikinä näin jännittynyt minkään saaliin suhteen. Valtatassu oli kuolemanhiljainen hiippailessaan yhä lähemmäksi ja lähemmäksi hiirtä, josta tulisi pian tuoresaalista ja Valtatassun voitto. Kun kolli totesi olevansa tarpeeksi, ehkä jo turhankin lähellä, hän syöksyi eteenpäin äänettömästi ja tunsi samassa hiiren lämpimän turkin käpälissään. Ainoa merkki Valtatassusta oli laventelien yhtäkkinen heilahdus. Mustavalkoisen kollin valtasi helpotus ja voitonriemu, kun hän nosti elottoman, harmaan otuksen leukoihinsa. Hän nuuhkaisi saalistaan tyytyväisenä ja nousi takajaloilleen, yrittäen paikantaa Oravatassun ja kertoa tälle tämän häviöstään. Hiukan kauempana laventelit heiluivat tasaiseen ja tiuhaan tahtiin, joka ihmetytti Valtatassua hetken ajan, ennen kuin hän tajusi mistä oli kyse. Oravatassu jahtoi hiirtä! Vieläpä hänen suuntaansa!
Minä pyydystän hänenkin hiirensä! Valtatassu tuumi tyytyväisenä hymyillen.
Kolli jäi takajaloilleen seisomaan ja tarkkaili kuinka laventelit alkoivat heilahdella yhtä lähempänä häntä. Loppuvaiheilla Valtatassu pudottautui takaisin neljälle tassulleen ja käytti ainoastaan kuuloaistiaan. Hän kuunteli tarkkaan kuinka käpälänaskeleet lähestyivät. Yhtäkkiä Valtatassu ponkaisi ylös niin hiljaa ja harkitusti, ettei kukaan varmastikaan kuullut häntä. Hyppy oli pieni, ja juuri samalla hetkellä kun mustavalkoinen kolli alkoi putoa, hiiri ampaisikin laventelien seasta, ja jäi suoraan Valtatassun käpälien alle. Oppilas tappoi jyrsijän nopealla käpälänheilautuksella. Se oli ollut niin kauhuissaan takaa-ajosta, ettei ollut kunnolla tarkkaillut pakoreittiään. Siksi vain hetken poissaolo riitti. Kiitos Oravatassun. Oravatassusta puheenollen, punakirjava naarashan oli juoksemassa suoraan Valtatassua päin! Valtatassu kyyristyi salamannopeasti nostamaan toisenkin hiiren suuhunsa. Toivottavasti Oravatassu näkisi/kuulisi/haistaisi hänet, sillä muuten he törmäisivät.

Näytä käyttäjän tiedot

75 Vs: Hiirenkorvanajan ja Viherlehden tuulia [1] lähetetty La Tammi 07, 2017 8:35 pm

ORAVATASSU luimisti korviaan turhautuneena, hän tunsi hiiren turkin pehmeänä polkuanturoissaan mutta saaliin äkkikäännös sai naaraan menettämään tasapainonsa. Hän kierähti kumoon ja pyöri laventeleissa kuin olisi yrittänyt peittää hajua turkistaan. Naaras säntäsi takaisin käpälilleen ja hiiren perään, mutta ennätti erottaa Valtatassun hampaissa roikkuvan harmaakarvaisen hiirenrääpäleen. Senkin omahyväinen karvakasa! Oravatassu kirosi mielessään, vaikka syyttelikin väärää puuta. Hän oli itse haastanut Valtatassun tähän typerään kisaan, ja nyt jo häntä harmitti! Oravatassu heilautti kiivaasti häntäänsä, kun hänen hiirensä katosi korkeiden heinäseinien taakse. Valtatassun tappaman hiiren verentuoksu häiritsi hänen keskittymistään, eikä Oravatassu tajunnut hidastaa vauhtiaan ajoissa.
Oppilas heitti heinänkorret pois tieltään ja murahti turhautuneena. ''Sainpas!’’, naaras ilmoitti voitonriemuisena ja loikkasi ilmaan valmiina kynsimään hiiren joka oli vienyt häneltä hänen voittonsa. Mokomakin tupsuviiksi, kynsin sinulta kohta silmät päästä! Oravatassun silmät lensivät selälleen, hänen hiirensä lisäksi vastassa oli Valtatassu joka oli jo ennättänyt viimeistelemään hänen saaliinsa. Naaras päästi epämääräisen huudahduksen, ennen kuin menetti loikkansa hallinnan ja syöksyi käpälät edellä kohti Valtatassua. Hänen kuononsa kolahti Valtatassun rintaan, ja pudotuksen voima heitti molemmat oppilaat käpäliltään(?). Murskautuneet luhtavillan pumpulipallot pöllähtivät ilmaan ja laventelintuoksu tuntui jo kuonoa ärsyttävältä.
Oravatassu ravisti päätään ja loikkasi kömpelösti kauemmas Valtatassusta, hänen tummanpuhuva punainen turkkinsa oli täynnä viime lehtikadon takiaisia ja valkeaa villaa. ''Mikset sinä väistänyt?!’’, naaras karjaisi raivoissaan ja luimisti korviaan, yrittäen peitellä nolostuksesta kuumottavia korvannippujaan. ''Äh- en saa näitä koskaan nypittyä...selkäni on täynnä niitä- äh!’’, Oravatassu parkaisi turhautuneena, kurkoitellen kuonollaan kohti yläselkäänsä. Näytän naurettavalta! Tämä kaikki on ihan Valtatassun syytä! Hän mutristi huuliaan kuin mielensä pahoittanut pentu ja istuutui alas, häntä hurjasti huiskien. Oravatassu siirsi katseensa käpäliinsä ja alkoi nyppiä pehmeitä villoja pois turkistaan. Maahan leijailevat pumpilipallot saivat hänen mielensä pehmenemään, mutta hän ei kyllä antaisi anteeksi Valtatassulle. Kenen idea olis edes tulla tänne? Naaraan poskia kuumotti ja hänen olisi tehnyt mieli kynsiä tuulessa vaappuvat kielonkellot riekaleiksi!

Koirahammas laski suussaan roikkuvan sammakon maahan ja kyyristyi pensaikkoon salakuuntelemaan Valtatassua ja Oravatassua. Mustavalkea soturitar työnsi häntänsä kuononsa eteen naurua pidätellen, Oravatassu näytti aivan pentuvillaansa karistavalta kissalta. Hän räpäytti lempeästi sinisiä silmiään, muistellen miltä hänen sisarensa olikaan näyttänyt pikkuisena. Täytyi kyllä myöntää, nuoren oppilaan tulo maailmaan oli ollut kovan työn takana. Se oli niitä hetkiä joita muistellessa Koirahammasta yökötti, mutta onneksi hän oli ollut valmis tekemään kuin oli tehnyt. Soturitar heilautti korviaan, onneksi Kuusijalka oli ollut hänen tukenaan. Vaikka heillä oli nyt vaikeaa...pian helpottaisi. Lupaan sen teille, naaras naukaisi mielessään ja kietaisi häntänsä vatsansa ympärille, kun tulette maailmaan teitä odottaa rakastava isä ja kolme isosisarusta.
Koirahammas nosti sammakon hampaisiinsa ja hiipi paikalta vähin äänin, kompuroiva kaksikko näytti olevan liian keskittynyt hauskanpitoonsa. Soturi kehräsi lämpimästi ja loikki kohti Ulpukkakoskea, pitäkööt hauskaa keskeenään kun vielä voivat. Tänään on hyvä päivä, ja tuoksusta päätellen laventelinlehdet eivät olleet ainut mitä kaksikko oli saanut saaliikseen. Koirahammas vilkaisi taakseen, virnisti ja hautasi sammakkonsa matkanvarrelle. ''Parasta mennä Ulpukkakoskelle odottamaan…’’, naaras naukaisi itsekseen ja loikki häntä heilahdellen kohti uutta metsästysmaastoa.

Näytä käyttäjän tiedot http://hurme.foorumini.com

Sponsored content


Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun  Viesti [Sivu 3 / 4]

Siirry sivulle : Edellinen  1, 2, 3, 4  Seuraava

Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa