Et ole sisäänkirjautunut. Kirjaudu sisään tai rekisteröidy

Hiirenkorvanajan ja Viherlehden tuulia [1]

Siirry sivulle : Edellinen  1, 2, 3, 4

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas  Viesti [Sivu 4 / 4]

76 Vs: Hiirenkorvanajan ja Viherlehden tuulia [1] lähetetty Su Tammi 08, 2017 8:34 am

Valtatassu käänsi päänsä siihen suuntaan, josta hiiri oli tullut, ja josta Oravatassu pian tulisi. Naaras saisi kertoa salaisuuden itsestään ja vieläpä uida Ulpukkakoskessa! Mikä onnenpäivä! Valtatassu oli luottanut siihen, että Oravatassu osaisi käyttää edes jotain astiaan, ja havaita hänet ajoissa, mutta niin ei kuitenkaan näköjään ollut asian laita. Yhtäkkiä laventelipusikosta syöksyi punertava karvapallo voitonriemuisena huutaen, ja törmäsi suoraan Valtatassuun. Mustavalkoinen kolli lensi iskun voimasta kauemmaksi laventeleihin kyljelleen, hämmentyneen äännähdyksen kera. Hiiret Valtatassu piti tiukasti suussaan, muuten ne olisivat varmasti lentäneet jonnekkin pusikkoon. Silloin Oravatassuhan pystyisi vaikka väittämään, että yksi niistä olisi hänen nappaamansa! Valkoiset villapallerot pöllähtivät ilmaan ja laskeutuivat hitaasti mutta varmasti kiinni kissojen turkkiin. Valtatassu laski hiiret ensin maahan, ennen kuin nousi hitaasti ylös istuma-asentoon. Hän kuuli oppilastoverinsa syyttävän huudon ja kääntyi katsomaan tätä silmissä huvittunut pilke.
"En väistänyt, koska luulin, että silmäsi, nenäsi ja korvasi ovat muutakin kuin päässäsi koristeena!" Valtatassu maukaisi kylmänrauhallisesti takaisin ja rupesi nyppimään itsestään villapalloja ja takiaisia irti. Selkään takertuneet hän huitaisi häntäänsä kiinni, nyt ne olisi paljon helpompi nyppiä hännästä. Muuten hän joutuisi vääntyilemään ja kiermurtelemaan kuin mikäkin mato saadakseen ne irti selästään. Valtatassu vilkaisi nopeasti Oravatassuun, ja hänen huulilleen levisi leveä virnistys.
"Näytät naurettavalta!" Mustavalkoinen oppilas maukaisi vahingoniloisena. Hän ei itsekään ollut mitenkään erityisen edustava, mutta kyllä hän paremmalta näytti kuin Oravatassu! Vai näyttikö sittenkään?
Valtatassu kumartui nostamaan toisen hiiren leukoihinsa ja kävi laskemassa sen Oravatassun eteen, ennen kuin palasi takaisin omalle paikalle istumaan.
"Siinä on hiiresi. Pelkäsin, että se pääsisi pakoon kömpelöitä ja hitaita tassujasi, ja siksi viimeistelin sen puolestasi", Valtatassu totesi hymyillen mukamas viattomasti, ennen kuin tassullaan huitaisi yhden valkoisen palluran pois korvastaan. Se nousi kevyesti ilmaan, jonka jälkeen laskeutui mustavalkoisen kollin käpälien juureen.
"Tarvitseko apua niiden kanssa?" Valtatassu kysyi hymyillen Oravatassulta, muodolliseen sävyyn. Auttamiseen liittyvät termit eivät todellakaan kuuluneet hänen sanavarastoonsa, pelkkää muodollisuuttahan kyseinenkin kysymys oli. Mustavalkoinen kolli ei uskonut, että Oravatassu myöntyisi hänen avuntajoukseensa, ja sen varaanhan Valtatassu laskikin kysymyksensä. Jos punertavanruskea naaras myöntäisi tarvitsevansa apua, -jota ei toivottavasti tapahdu-, Valtatassu olisi kyllä erittäin hämmentynyt. Ei hän halua mitään takiaisia Oravatassun turkista nyppiä!
Valtatassu oli miettinyt valmiiksi, miten voisi mahtailla voitollaan, mutta Oravatassu näytti aivan kuin pieneltä pennulta, jota emo oli juuri torunut, ja jonka kanssa kukaan ei halunnut leikkiä. Siksipä Valtatassu nieli voitonriemuiset huudahduksensa myöhempää varten. Sen sijaan hän tyytyi tarkastelemaan punertavaa, pörröhäntäistä oppilastoveriaan värittömällä, läpitunkevalla katseellaan.

Näytä käyttäjän tiedot

77 Vs: Hiirenkorvanajan ja Viherlehden tuulia [1] lähetetty Ma Tammi 09, 2017 2:08 pm

ORAVATASSU pörhisti turkkiaan hurjistuneena Valtatassun kasvoilla välähtäneestä huvittuneisuuden pilkahduksesta. Oliko tämä hänestä jotenkin hauskaa? Sen lisäksi että hän oli varastanut naaraalta tämän saaliin, hän kehtasikin nauraa hänelle? Tai no, eihän hän nauranut mutta...ei sillä sen väliä-! Hän olisi voinut nauraa, ja ajatuksissaan varmasti tirskui kuin pikkupentu! ''Mitä…?’’, naaras henkäisi turhautuneena, kuunnellen Valtatassun sanat vastenmielisen irvistyksen kera. Äh miten ärsyttävää! Hän luulee olevansa niin paljon parempi! Toisaalta…, oppilas luimisti korviaan ja mulkaisi häntäänsä kuin olisi kuvitellut sen muuttuvan hetkenä minä hyvänsä Valtatassuksi. Ehkä Valtatassu oli harjoitellut metsästämistä vähän enemmän kuin hän, mutta ei se ollut mikään syy pilkata häntä! Kuinka naurettavaa, alkaa jo tuntumaan siltä että olen jäämässä jälkeen muista oppilaista. Oravatassu räpäytti silmiään turhautuneen mietteliäänä, eihän se niin voisi olla? Toki muut olivat harjoitelleet hieman enemmän, mutta hänellähän oli hyvä hajuaisti? Eikös se ollut metsästämisen avain? Varmasti hän pärjäisi sillä, eikä hän tietenkään ikuisesti aikonut laiminlyödä soturikoulutustaan…
Oravatassu luimisti korviaan Valtatassun vahingoniloiselle hörähdykselle, jos tuo kolli sanoisi enää sanaakaan hänestä hän oli varma, että hänen korvansa leimahtaisivat liekkeihin! ''Minä näytän naurettavalta? K-katso omaa turkkiasi!’’, naaras parahti kömpelösti, muttei uskonut pystyvänsä sanomaan mitään änkyttämättä ja sulki suunsa maata vihaisena kynsien. Kylmä multa tuntui virkistävältä helteen tiukoissa kynsissä, hän olisi halunnut piehtaroida nurmella kuin hevosniityn hevoset vilvoitellakseen….mutta siitäpä Valtatassu olisikin vasta pilkan keksinyt! Oravatassu mutristi huuliaan ja jatkoi turkkinsa raivokasta sukimista, hän kurkotti kohti alaselkäänsä ja nuoli karvojaan kuin olisi yrittänyt repiä niitä kielellään irti. Hänen nahkaansa kuumotti raivokkaat kielenlipaisut ja hän oli tukehtua untuvaan hengittäessään palan pumpulipallosta. Naaras yskäisi vedet silmissä ja käänsi katseensa Valtatassuun, vieläkö kollilla oli jotain sanottavaa?
Oravatassu luimisti korviaan ja raapaisi nurmea kömpelöllä huitaisulla, niinpä tietysti. Ehkä oppilastoverilla oli pointti, mutta hän ei olisi juuri sillä samaisella hetkellä jaksanut kuunnella leikkimielistä pilkkaa- ärsytys helmeili hänen poskillaan. Eikös Koirahampaalla ole aina tapana sanoa, että jokainen vitsi sisältää myös totuutta? Ei ihme ettei Helmihäntä halunnut puhua minulle Tähtiklaanissa! Olen varmasti häpeäksi hänelle! Siis...sen lisäksi että koskin luvatta kuukiveen ja sillä tavalla…
''Niin kai…’’, naaras naukui maarittelevasti ja lipaisi tassuaan kielellään, ''-ehkä olet oikeassa, en olisi varmaankaan saanut sitä kiinni’’. Oravatassu nyrpisti kuonoaan ja heilautti takkuisen häntänsä tassujensa päälle, jos Koirahammas näkisi hänet tämän näköisenä hän nauraisi varmaan kuin hepulin saanut kettu! Hän räpäytti silmiään yllättyneenä siitä, miten oli antanut itsensä tuntea niin alakuloiselta. Tai siis ainahan minusta siltä tuntuu, mutta yleensä tyhmistä jutuista! Tai no, onhan tämäkin ihan tyhmä! ''En halua mitään apua!’’, naaras sihahti ja näytti Valtatassulle pentumaisesti kieltään, ennen kuin kiepahti ja kääntyi selin oppilastoveriin. ''No joku salaisuus...öö..-’’, hän jupisi mietteliäästi, sivuuttaen kaikki aiemmat surumieliset tunteensa. Höpsöistä asioista hänkin pahastui! ''-no öh...no et sitten kerro kenellekään tai revin sinulta viikset kuonosta’’!’’. Oravatassu yskäisi ja kurkotteli takaraivoonsa takertunutta takiaista tassullaan. ''No…’’, naaras aloitti ja kääntyi takaisin Valtatassuun päin, kasvoillaan vakava ilme, ''-lupaatko ettet kerro kenellekään?’’

Näytä käyttäjän tiedot http://hurme.foorumini.com

78 Vs: Hiirenkorvanajan ja Viherlehden tuulia [1] lähetetty Ma Tammi 16, 2017 11:19 pm

Kirkkaana porottava aurinko säteili kevyessä tuulessa kahisevien nuorten lehtien läpi, lämmittäen puun varjossa loikoilevan punaharmaan kissan turkkia. Sen katse tuijotti tiiviisti ensimmäisiä mullasta puskeneita vehreitä heinänruohoja, vaikka pelto nyt näytti pehmeältä ja virkistävältä hän tiesi ettei lämmin vihertuuli kestäisi ikuisesti. Pian suuret hirviöt repisivät kullankeltaiset viljat, ja jättäisivät jälkeensä vain polkuanturat verille repivän katastrofin. Hän huokaisi, pohtien miten elättäisi itsensä ja liittolaisensa kun lämpimät päivät olisivat ohi.
Kaupungin likaiset kadut olivat saastuttaneet rotat, ja hänen kissojaan oli kuollut tauteihin joita yököttävä rotanturkki oli heihin tartuttanut. He olivat varastaneet maata jo tarpeeksi, jos he ryöväisivät enempää paikalliset kotikissat ja villikissat kiinnittäisivät huomionsa heihin- miten naurettavalta se kuulostikin suuresta ja mahtavasta kollista, hän tiesi ettei vihollista kannattanut tuomita ulkonäkönsä tai syntyperänsä perusteella. Täkäläiset kotikissat eivät olleet kuten hänen kotipuolessaan, nämä kotikissat olivat tottuneet taistelemaan ja suojelemaan reviiriään kulkukissoilta.
Hänen heinänkeltaiset silmänsä siirtyivät hitaasti kohti pusikossa rapistelevaa, vaaleanharmaata kissaa. Nuoren naaraan kasvot oli syövyttänyt happo jolla kaksijalat olivat myrkyttäneet hänet, hänen hajuaistinsa oli kyvytön eikä hänellä ollut toisessa silmässään näköä. Monet kollin alaisista epäilivät miksi hän piti tätä naarasta mukanaan, mutta vammoistaan huolimatta hän oli kokenut ja hurja taistelija- sen lisäksi hän oli älykäs ja ovela, juuri sellainen kissa jonka hän tarvitsi kulkemaan rinnallaan. Sitä paitsi tämän kissan hän oli ryövännyt reviiriään uhkaavalta vihollisesta, valkealta albiinokissalta Kiralta.
’’Emma, oletko löytänyt jotain uutta?’’, kolli naukaisi ja nuolaisi rintaansa välinpitämättömän oloisena. Hän ei pitänyt siitä että häntä häirittiin turhanpäiten. Naaras nyökkäsi terävästi ja istuutui kohteliaasti maahan, selkä ryhdikkäästi suorassa. ’’Kyllä, olemme vanginneet kissan nuuskimassa reviirillämme- hajun perusteella se on sama kissa, jonka olemme havainneet aiemminkin’’, hän vastasi rohkeasti ja epäröimättä. Kollin korva värähti ja uutinen sai hänen ilmeensä mietteliääksi, hetken aikaa ilmassa kuului vain lehtien kahinaa ja pehmeää heinien sointua. Pitkän hiljaisuuden jälkeen hän nousi istumaan, nyökäten tyytyväisenä. ’’Vie minut sen kissan luokse, haluan tehdä tästä lopun- kukaan ei tapa jäseniämme ja jaa ilmaamme omalla reviirillämme’’, hän naukui vihaisesti, kurkussaan matala värinä.
Emma nyökkäsi valppaasti, murheen häivä arpisilla kasvoillaan välähtäen. ’’Valitettavasti…napatessamme häntä menetimme kaksi kissaa’’, hän naukui pahoittelevasti, laskien päätään pahoittelevana, ’’Toinen heistä oli nuori kolli joka johti tehtävää varjoklaanin oppilaan sieppauksessa’’. Suuremman kissan silmissä tuikahti viha, mutta vain hetken ja jälleen hän vaati naarasta johdattamaan hänet tunkeilijan luokse. Yhdessä he lähtivät tarpomaan kohti reviirinsä keskipistettä. Kaikkien kulkukissojen ja erakkojen kotia, vanhaa latoa jonka ympärillä kasvoi sanaton metsä ja yrttimaa. Heidän päämajansa oli tämän surkean kaupungin hohtoisin ja antoisin alue, mutta se ei riittänyt hänelle. Mikään ei riittänyt.
Emma johdatti johtajaansa perässään rosoisten lautojen läpi, ladon lämmin sisäilma haisi homeiselta ja ällöttävältä vaikka naaras ei sitä tiennytkään. Sen sisällä oli joukko kissoja, sukimassa toistensa turkkeja ja vaihtamassa kieliä kuin klaanikissat konsanaan. Naurun rämeä helske ja puheensorina olisi ulkopuolisen korviin kuulostanut varsin hauskalta ja ystävälliseltä mutta todellisuudessa kissat onnittelivat toisiaan taistoista ja tapetuista uhreista. Huomatessaan sisälle astelevan harmaan kollin puhe hiljeni, ja hetkessä lato oli aivan hiljainen. Lukuun ottamatta lautojen väliin ahdistettua, nuorta kissaa jota vartioi kolme voimakasta soturia.
’’Kiviturkki!’’, naaras sylkäisi kollin nimen kuin se olisi ollut kirosana. Hänen mullanruskea turkkinsa pörhistyi kuin itseään piikein suojaavan siilin. Hänen vihreät silmänsä roihusivat kuin tuli, ja hänen hampaansa nousivat uhkaavasti irveen. Kiviturkki luimisti korviaan ja räpäytti äimistyneenä silmiään, ’’Kaislatassu?’’, hänen äänensä kuulosti yllättyneeltä, sitä hän olikin mutta vain sydämen sykkeessä hänen ihmetyksensä muuttui kasvoja vääristäväksi vihaksi. ’’En ole Kaislatassu, vaan Kaisla! Sinä veit sen nimen minulta, ja sinun takiasi minun koko elämäni on pilalla!’’, naaras kiljui kuin kettuansaan altistettu eläin.
Kiviturkki naurahti, mrrau, ja istuutui maahan uhkaava virne kasvoillaan. ’’Minä en pilannut sinun elämääsi, sinä pilasit sen itse- sinä päivänä kun sinä tyhmä pieni oppilas päätit seurata minua ja nähdä miten myrkytin Pörrötähden sinä sinetöit kohtalosi!’’. ’’Kuinka alas voit vajota, veli kulta? Sinä lähetit surkean toverisi häätämään minut klaanista, tämä kaikki kuului sinun onnettomaan kostojuoneesi!’’, naaras naukui häntä viuhkoen, ’’Mutta kun minut häädettiin klaanista, en jäänyt suremaan kuten luulit! Minun koko klaanini petti minut, Kotkatähti, minun oma veljeni petti minut! Teit minulle palveluksen, en palaa sinne koskaan- mutta sinä, sinut minä aion surmata sillä sinä yrität satuttaa minun klaaniani, minun kumppaniani, minun…kaikkeani!’’.
Kiviturkki heilautti häntäänsä, ja naarasta vartioineet kissat loikkasivat sivuun sukkelasti kuin märät saukonpoikaset. ’’Yritä vain, tapa minut- mutta nuo arvet turkissasi ovat todiste siitä, ettei sinusta ole minulle vastusta’’. Kaislaruusu luimisti korviaan ja nousi seisomaan, nuolaisten tuoretta haavaa tassussaan, ’’En ole enää se heikko pentu jonka sinä ajoit ahdinkoon, minä tapan sinut kuten kaikki muutkin sinulle työskentelevät kissat jotka olen surmannut! Ja kun kynteni viiltävät kurkkuasi, tanssin veresi päällä ja pyydän Tähtiklaania kiroamaan  minut!’’.

Näytä käyttäjän tiedot http://hurme.foorumini.com

Sponsored content


Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun  Viesti [Sivu 4 / 4]

Siirry sivulle : Edellinen  1, 2, 3, 4

Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa